pahkinoita purtavaksi

Amerikan intiaaneja ja intiaanikulttuureja koskeva keskustelu
Vastaa Viestiin
Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Haukka » Pe 14.12.2018 18:14

Kävi juuri niin kuin Witko kertoi. Vanha trapperi nimeltään Ganier sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan ja sai maksaa sen hengellään. Cheyennet pakenivat myös etelään vaikka pääjoukko suunnistikin kohti Black Hillsiä. Näihin aikoihin cheyennet myös yhtyivät arapahojen ja siouxien samoileviin ryhmiin, joita liikkui laajoilla alueilla tasankoja. Nämä ryhmät tekivät nopeita kostoiskuja, joista syytettiin myös kiowia. Siouxien käyttämät nuolet olivat kuitenkin tunnistettavissa, joten kiowat pääsivät pälkähästä.

Väkivalta ruokki väkivaltaa ja vuonna 1856 tasangoilla alkoikin olla aika levotonta. Varsinkin nuoret cheyenne-soturit kävivät kuumina, eivätkä päälliköt pystyneet pitämään heitä kurissa. Mutta kuten tuolla aiemmin jo todettiin, kyllä nämä tulevat veriteot olivat valkoisten syytä. Sotilaiden käytös aiheutti sen, että cheyennet riehaantuivat. Tilanne kuitenkin rauhoittui hetkellisesti syksyn tullen ja sotilaat sekä cheyennet sopivat jopa rauhanomaisesta vankienvaihdosta. Eteläisten cheyennien käydessä tutustuimassa valkoisten kauppatavaroihin Fort Bentissä, William Bent kertoi cheyenneille, että Valkoinen Isä (presidentti) suunnitteli suurta sota-operaatiota näitä vastaan. Cheyennet olivat tyrmistyneitä tästä tiedosta, sillä heillä itsellään ei ollut minkäänlaista aikomusta ryhtyä suureen taisteluun sotilaita vastaan. Heille riitti se, että he saivat pyydystää biisoneita ja muuta riistaa. Mutta se ei riittänyt valkoisille tunkeilijoille, jotka halusivat cheyennien maat. Näin ollen tilanne kärjistyi uudelleen...
Haukka

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » Ke 19.12.2018 20:06

1. Ensimmäinen merkittävä konflikti cheyennien ja Yhdysvaltain armeijan välillä tapahtui keväällä 1856. Tapahtumapaikka oli Upper Platte Bridge. Cheyennet olivat raivoissaan näistä amerikkalaisten sillanrakentamisista ja tämä määrätty silta oli siirtolaisten yleinen ylityspaikka Wyomingin cheyennien mailla. Fort Laramiesta hälytetty pieni erillisosasto yleensä vartioi näitä sillanylityksiä, ettei mitään odottamatonta pääsisi tapahtumaan. Siitä huolimatta jotakin ikävää tapahtui ja tapahtumaan otti osaa intiaanien puolelta kolme pohjoista cheyenneä. Mitä tapahtui ja mitkä olivat cheyennien nimet?

2. Yksi tästä cheyennien kolmikosta tultiin tuntemaan myöhemmin myös toisella nimellä. Siis mikä oli tuolloin tämän cheyennen nimi ja mistä tapahtumasta hän tuli erityisen kuuluisaksi 1870-luvun lopppupuolella?


Haukka kysyi eräästä hyvin kuuluisasta tapauksesta ja myös tämän päällikön nimeä.
************************************************************

2. Sen verran otan myös kantaa tähän 1850-luvun Tasankojen tapahtumiin. Vuonna 1854 aliluutnantti Grattan alkoi tämän järjettömän hölmöilyn lakotain parissa ja syynä yksi vaivainen lehmänkanttura. Lakotat vastasivat taistelulla ja siitä Yhdysvaltain armeija riemastui ja aloitti kostoretkikunnan kokoamista "intiaanivihaajana" tunnetun eversti William Harveyn puolelta. Cheyennet taas saivat maksaa neljästä hevosesta kovan hinnan. Jos ajattelee näitä tapauksia ihan pähkinänkuoressa, niin valkoisten toiminta Tasankoillakin oli täydellistä sodan lietsomista ja intiaanit saivat kärsiä kaiken päälle loputtomista emigrantti-karavaaneista maillaan ja tästä seurasi loputon verinen koston kierre.

Vuonna 1856 pohjoinen-cheyenne Two Tails oli nuori soturi. Historiaan mies jätti nimen Little Wolf. Tämä pohjoisten-cheyennien exodux oli tapahtuma, jossa päällikköt Little Wolf ja Dull Knife tekivät historiaa uskomattomalla pakomatkallaan, joka käsitti viiden territorion ylittämistä, Oklahoma, Kansas, Nebraska, South-Dakota ja Montana. Tämä raid joka tunnettiin myös Dull Knifen raidina alkoi syyskuussa-1878 ja päättyi vasta huhtikuussa-1879. Tarkka päivämäärä oli 09.09.1878. Kaikki alkoi jo syksyllä-1877 kun Crazy Horse antautui joukkoineen Fort Robinsonissa. Samalla kertaa antautui useat cheyennien leirikunnat, jotka olivat liittyneet Crazy Horsen joukkoihin. Little Wolf, Dull Knife, Wild Hog, Crow, Porcupine, Tangled Hair, Left Hand ja Little Finger Nail. Fort Laramien sopimus olisi antanut heille oikeuden asua dakotain kanssa samassa reservaatossa ja tähän olisivat pohjoiset-cheyennet olleet tyytyväisiä.

Yhdysvaltain hallitus tahtoi kuitenkin siirtää heidät Intiaaniterritorioon(Oklahomaan) siellä asuvien eteläisten-cheyennien ja arapahojen kanssa yhteiseen reservaatioon. Kenraali Crook houkutteli intiaanit matkaan vuonna 1878 luvaten, että he voisivat palata, jollei uusi reservaatio heitä miellyttäisi. Uusi reservaatio ei todellakaan miellyttänyt. Vettä oli vähän ja se oli huonoa. Riistaa ei ollut juuri nimeksikään ja hallituksen ruoka-annokset eivät riittäneet poistamaan intiaanien nälkää. Sitten alkoi iskeä kesän lähestyessä loppuaan malaria ja muut taudit iskivät kuolettavasti pohjoisiin tulokkaisiin. Hautojen määrät vain kasvoivat. Tukikohdan lääkäri joka oli omatunnon mies lukitsi toimistonsa, koska hänellä ei ollut antaa yhtään kiniiniä lievittämään malariaepidemiaa ja hän ei kestänyt katsoa kuolevia lapsia ja naisia silmiin, joiden hyväksi hän ei voinut tehdä mitään.Hän oli anonut lukuisia kertoja lääkettä komentajilta, mutta ne vain haihtuivat ilmaan nämät pyynnöt.

Little Wolf ja Dull Knife tahtoivat takaisin pohjoiseen Powder Riverin pohjoisille tasankoille, jossa oli paljon parempi asua. Kenraali Crookin lupaus paluusta ei saanut Washingtonin siunausta. Presidentti Hayes katsoi koko resrvaatiojärjestelmän sortuvan, jos cheyennien sallitaan palata vanhoille kotiseuduilleen. Yksi reservaatio Intiaaniterritorissa saisi riittää. Päälliköt päättivät syyskuun 9.päivänä, 1878 paeta takaisin pohjoiseen. Cheyennet olivat huonosti varustautuneina 2 000 kilometrin matkalle. Hevosia ei riittänyt läheskään kaikille, mutta kaikki halukkaat otettiin mukaan. 297. cheyenneä lähti vaikeaan matkaan. Pakenevat intiaanit yrittivät välttää sekä sotilaita että emigrantteja. Armeija lähti mukaan veriseen leikkiin ja heitä auttoi myös emigrantit. Idän lehdistö repi valtavia uutisia intiaanien verenhimoisista julmuuksista ja niitä valitettavasti tapahtui tuon raidin aikana. Sotilaita tulvi kaikista linnakkeista-ratsuväki laukkasi Wallacen, Haysin, Dogden, Rileyn ja Kearneyn linnakkeista, jalkaväkeä matkasi edestakaisin kolmea rinnakaista rautatiekiskojen linjaa, jotka kulkivat Cimarron-ja Plattejokien välillä.

Voidakseen liikkua koko ajan nopeasti cheyennet vaihtoivat väsyneet ratsunsa valkoisten miesten hevosiin ja siinä tuli julmia yhteenottoja. He yrittivät välttää taisteluita, mutta tilanomistajat, cowboyt ja uudisasukkaat l. emigrantit jopa pikkukaupunkien käsityöläiset heittivät selkäänsä jopa kahta kivääriä ristiin, haulikoita, heinähankoja ja mitä tahansa aseita ja lähtivät mukaan tähän veriseen takaa-ajoon. Kymmenentuhatta sotilasta ja kolmetuhatta valkoista miestä, jotka eivät olleet sotilaita ahdisteli lakkaamatta pakenevia cheyenneitä harventaen puolustavien sotureiden rivejä ja ampuen yksitellen jälkeen jääviä vanhuksia ja naisia sekä lapsia. Itäeuroopasta tulleita emigrantteja oli muuttanut paljon Luoteiseen Kansasiin ja he eivät olleet ennen nähneet intiaaneja. Tsekkejä, puolalaisia, unkarilaisia ja venäläisiä joutui cheyennein uhreiksi.

Jatkuu huomenna koska tämä on minusta niin laaja-aihe ja tapahtumasarja, että siitä on mielenkiintoinen kirjoittaa ja tutkia............

Tässä kaksi lähdekirjaani. Löytyy toki monesta eri kirjasta tämä pohjoisten-cheyennein exodux.

Kuva
Kuva

Witko

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » To 20.12.2018 19:23

Voi saatana. Koko helvetin pitkä loppuvastaus meni johonkin kadoksiin vaikka tein sen saman kuin aina ennen. Kopioi siniseksi ja kirjaudu ulos. Sitten kirjaudu sisään ja liitä................ei perkele muuta kuin tyhjää. Vastaan kyllä tuohon nyt kun alkaa lomat ja aikaa on ja teen samalla kinkun sulattamis pähkinät kun tokenen kirjoittamaan uusiksi tuon pakomatkan loppuosan.

Witko Jurppii nyt!


Fort Robinsonin verilöyly ja Remington on ollut maalarina.
Kuva

Cheyenne vankeja Kansasissa.
Kuva

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » To 20.12.2018 19:25

Witko kirjoitti:
1. Ensimmäinen merkittävä konflikti cheyennien ja Yhdysvaltain armeijan välillä tapahtui keväällä 1856. Tapahtumapaikka oli Upper Platte Bridge. Cheyennet olivat raivoissaan näistä amerikkalaisten sillanrakentamisista ja tämä määrätty silta oli siirtolaisten yleinen ylityspaikka Wyomingin cheyennien mailla. Fort Laramiesta hälytetty pieni erillisosasto yleensä vartioi näitä sillanylityksiä, ettei mitään odottamatonta pääsisi tapahtumaan. Siitä huolimatta jotakin ikävää tapahtui ja tapahtumaan otti osaa intiaanien puolelta kolme pohjoista cheyenneä. Mitä tapahtui ja mitkä olivat cheyennien nimet?

2. Yksi tästä cheyennien kolmikosta tultiin tuntemaan myöhemmin myös toisella nimellä. Siis mikä oli tuolloin tämän cheyennen nimi ja mistä tapahtumasta hän tuli erityisen kuuluisaksi 1870-luvun lopppupuolella?


Haukka kysyi eräästä hyvin kuuluisasta tapauksesta ja myös tämän päällikön nimeä.
************************************************************

2. Sen verran otan myös kantaa tähän 1850-luvun Tasankojen tapahtumiin. Vuonna 1854 aliluutnantti Grattan alkoi tämän järjettömän hölmöilyn lakotain parissa ja syynä yksi vaivainen lehmänkanttura. Lakotat vastasivat taistelulla ja siitä Yhdysvaltain armeija riemastui ja aloitti kostoretkikunnan kokoamista "intiaanivihaajana" tunnetun eversti William Harveyn puolelta. Cheyennet taas saivat maksaa neljästä hevosesta kovan hinnan. Jos ajattelee näitä tapauksia ihan pähkinänkuoressa, niin valkoisten toiminta Tasankoillakin oli täydellistä sodan lietsomista ja intiaanit saivat kärsiä kaiken päälle loputtomista emigrantti-karavaaneista maillaan ja tästä seurasi loputon verinen koston kierre.

Vuonna 1856 pohjoinen-cheyenne Two Tails oli nuori soturi. Historiaan mies jätti nimen Little Wolf. Tämä pohjoisten-cheyennien exodux oli tapahtuma, jossa päällikköt Little Wolf ja Dull Knife tekivät historiaa uskomattomalla pakomatkallaan, joka käsitti viiden territorion ylittämistä, Oklahoma, Kansas, Nebraska, South-Dakota ja Montana. Tämä raid joka tunnettiin myös Dull Knifen raidina alkoi syyskuussa-1878 ja päättyi vasta huhtikuussa-1879. Tarkka päivämäärä oli 09.09.1878. Kaikki alkoi jo syksyllä-1877 kun Crazy Horse antautui joukkoineen Fort Robinsonissa. Samalla kertaa antautui useat cheyennien leirikunnat, jotka olivat liittyneet Crazy Horsen joukkoihin. Little Wolf, Dull Knife, Wild Hog, Crow, Porcupine, Tangled Hair, Left Hand ja Little Finger Nail. Fort Laramien sopimus olisi antanut heille oikeuden asua dakotain kanssa samassa reservaatossa ja tähän olisivat pohjoiset-cheyennet olleet tyytyväisiä.

Yhdysvaltain hallitus tahtoi kuitenkin siirtää heidät Intiaaniterritorioon(Oklahomaan) siellä asuvien eteläisten-cheyennien ja arapahojen kanssa yhteiseen reservaatioon. Kenraali Crook houkutteli intiaanit matkaan vuonna 1878 luvaten, että he voisivat palata, jollei uusi reservaatio heitä miellyttäisi. Uusi reservaatio ei todellakaan miellyttänyt. Vettä oli vähän ja se oli huonoa. Riistaa ei ollut juuri nimeksikään ja hallituksen ruoka-annokset eivät riittäneet poistamaan intiaanien nälkää. Sitten alkoi iskeä kesän lähestyessä loppuaan malaria ja muut taudit iskivät kuolettavasti pohjoisiin tulokkaisiin. Hautojen määrät vain kasvoivat. Tukikohdan lääkäri joka oli omatunnon mies lukitsi toimistonsa, koska hänellä ei ollut antaa yhtään kiniiniä lievittämään malariaepidemiaa ja hän ei kestänyt katsoa kuolevia lapsia ja naisia silmiin, joiden hyväksi hän ei voinut tehdä mitään.Hän oli anonut lukuisia kertoja lääkettä komentajilta, mutta ne vain haihtuivat ilmaan nämät pyynnöt.

Little Wolf ja Dull Knife tahtoivat takaisin pohjoiseen Powder Riverin pohjoisille tasankoille, jossa oli paljon parempi asua. Kenraali Crookin lupaus paluusta ei saanut Washingtonin siunausta. Presidentti Hayes katsoi koko resrvaatiojärjestelmän sortuvan, jos cheyennien sallitaan palata vanhoille kotiseuduilleen. Yksi reservaatio Intiaaniterritorissa saisi riittää. Päälliköt päättivät syyskuun 9.päivänä, 1878 paeta takaisin pohjoiseen. Cheyennet olivat huonosti varustautuneina 2 000 kilometrin matkalle. Hevosia ei riittänyt läheskään kaikille, mutta kaikki halukkaat otettiin mukaan. 297. cheyenneä lähti vaikeaan matkaan. Pakenevat intiaanit yrittivät välttää sekä sotilaita että emigrantteja. Armeija lähti mukaan veriseen leikkiin ja heitä auttoi myös emigrantit. Idän lehdistö repi valtavia uutisia intiaanien verenhimoisista julmuuksista ja niitä valitettavasti tapahtui tuon raidin aikana. Sotilaita tulvi kaikista linnakkeista-ratsuväki laukkasi Wallacen, Haysin, Dogden, Rileyn ja Kearneyn linnakkeista, jalkaväkeä matkasi edestakaisin kolmea rinnakaista rautatiekiskojen linjaa, jotka kulkivat Cimarron-ja Plattejokien välillä.

Voidakseen liikkua koko ajan nopeasti cheyennet vaihtoivat väsyneet ratsunsa valkoisten miesten hevosiin ja siinä tuli julmia yhteenottoja. He yrittivät välttää taisteluita, mutta tilanomistajat, cowboyt ja uudisasukkaat l. emigrantit jopa pikkukaupunkien käsityöläiset heittivät selkäänsä jopa kahta kivääriä ristiin, haulikoita, heinähankoja ja mitä tahansa aseita ja lähtivät mukaan tähän veriseen takaa-ajoon. Kymmenentuhatta sotilasta ja kolmetuhatta valkoista miestä, jotka eivät olleet sotilaita ahdisteli lakkaamatta pakenevia cheyenneitä harventaen puolustavien sotureiden rivejä ja ampuen yksitellen jälkeen jääviä vanhuksia ja naisia sekä lapsia. Itäeuroopasta tulleita emigrantteja oli muuttanut paljon Luoteiseen Kansasiin ja he eivät olleet ennen nähneet intiaaneja. Tsekkejä, puolalaisia, unkarilaisia ja venäläisiä joutui cheyennein uhreiksi.

Jatkuu huomenna koska tämä on minusta niin laaja-aihe ja tapahtumasarja, että siitä on mielenkiintoinen kirjoittaa ja tutkia............

Tässä kaksi lähdekirjaani. Löytyy toki monesta eri kirjasta tämä pohjoisten-cheyennein exodux.

Kuva
Kuva

Witko

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Haukka » Pe 21.12.2018 01:06

Joo, tähän palataan kyllä. Odotettu vieras Porista tietää kiireisiä vuorokausia, mutta eikähän tässä aikaa löydy ennen kuin joulu on ohi. Kyllä se V****taa kun pitkät vastaukset katoavat.
Haukka

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » La 22.12.2018 14:16

Witko jatkaa jo omaksi amokkiinsa tulleesta cheyennien exodusta. Tosiaan Kansasin pohjoisosaan oli muuttanut paljon itäeurooppalaisia emigrantteja juuri, tsekkejä, puolalaisia ja venäläisiä. Nämät eivät olleet koskaan nähneet intiaaneja ja kun cheyennet saapuivat, niin he iloisesti heiluttelivat käsiään tervetuliaiseksi. Cheyennet tekivät teon joka tuli heille kalliiksi myöhemmin, sillä he tappoivat 41. poikaa ja miestä sekä raiskasivat 25. naista ja tyttöä. Viisi tytöistä teki myöhemmin itsemurhan johtuen joukkoraiskauksen kokemuksista. Kansasin osavaltion senaatin mukaan kaikki nämät tapahtumat todistettiin oikeaksi. Cheyennet ottivat neljä kertaa yhteen kenraali Philip Sheridanin joukkojen kanssa ja kaikista taisteluista he selviytyivät voittajina.

He järjestivät tuhoisan väijytyksen sotilaille 250 kilometrin päässä pohjoiseen Fort Renosta, jossa neljä kanjonia yhtyi. Seetrimetsiköt antoivat heille hyvän suojan ja he asettuivat sotureineen asemiin. Arapaho scoutti tuli neuvottelemaan ja sanoi että jos he eivät taistele ja palaavat takaisin suojelualueelle niin taistelua ei tule. Little Wolf sanoi scoutille että me menemme pohjoiseen ja emme halua taistella ketään vastaan, mutta jos sotilaat haluavat taistella, niin me taistelemme ja myös valkoiset miehet jotka eivät ole sotilaita, mutta auttavat sotilaita taistelussa meitä vastaan, niin taistelemme myös heitä vastaan. Kaksi päivää cheyennien snaipperit pitivät sotilaita kanjonissa ilman vettä ja kolmantena päivänä he häipyivät pikkuhiljaa pohjoiseen. Syyskuun kahden viimeisen viikon aikana sotilaat saivat heidät kiinni viisi kertaa, mutta joka kerta cheyennet keksivät pakokeinon.

Little Wolf johti ryhmänsä suoraan pohjoiseen ja talvehti Niobrajoen eteläpuolella Pohjois-Nebraskan hiekkakukkuloilla. Dull Knife ryhmineen uskoi että Red Cloud auttaisi heitä ja suuntasi Fort Robinsoniin. Oglalat olivat kuitenkin siirretty pohjoisemmaksi Pine Ridgen intiaaniasemalle. Cheyennet suljettiin kylmään parakkiin ilman ruokaa ja polttopuita, vaikka oli hyytävän kylmä talvi ja luminietokset olivat korkeat. Viiden päivän kuluttua 09.01.1879 kapteeni Henry W. Welles Jr. löi kahleisiin päälliköt Crown ja Wild Hogin. Seuraavana yönä soturit rikkoivat parakkinsa ikkunat, syöksyivät lumiselle pihalle ja piilosta esiin kaivetuilla aseilla surmasivat linnakkeen vartijat. Tätä edelsi kun yksi sotureista työnsi syrjään kylmän kaminan ja nosti muutamia lattialankkuja. Niide alla kuivalla maalla olisi viisi kiväärinpiippua, jotka olivat olleet siellä kaivettuina ensimmäisestä päivästä lähtien. Koristeista ja mokkasiineista he alkoivat koota liipaisimia, iskureita ja patruunoita. Pian heillä oli koossa kiväärit ja pistoolit.

Kun sotilaat myöhään illalla klo 21.45 havahtuivat linnakkeen pihalla käytävään taisteluun, niin myös linnakkeen siviilit ja siellä asuvat kauppiaat yhtyivät veriseen leikkiin mukaan. Myöhemmin näiden todettiin syyllistyneen ruumiden ryöstöön ja erinäisiin julmuuksin intiaaninaisia-ja lapsia kohtaan. Ainakin 10 Intiaaninaista oli raiskattu ja silvottu julmasti sekä kaikki vaatteet riisuttu. Sotilaat seurasivat veristä vanaa lumihangilla ja saivat eloonjääneet cheyennet kiinni. Kerrankin tapahtui ihme, sillä cheyennien pakoretki oli kuitenkin herättänyt huomiota idässä. Rannikon suuret sanomalehdet kertoivat intiaanien huonosta kohtelusta ja useat asianajajat tarjosivat palvelujaan ilmaiseksi. Kenraali Crook omatunnon ihmisenä alkoi puolustaa myös cheynneitä. Nyt alkoi mm. aina humaani kenraali Philip Sheridan huutamaan cheyennien tekemistä murhista Kansasin emigrantteille ja sanoi että palautus etelään oli ainoa ratkaisu ja johtavat päälliköt oikeuteen ja syylliseksi murhiin.

Fort Robinsonin verilöyly sai kuitenkin niin suurta huomiota raakuudessaan, että Sheridanin kantaa ei otettu huomioon. Lopulta pitkien neuvottelujen päätteeksi pohjoiset-cheyennet saivat suojelualueen pohjoisesta. Siellä Little Wolf alkoi juoda viskiä suruunsa ja tappoi humalapäissään oman bandinsä jäsenen ja kuoli hylättynä v. 1904. Tässä cheyennien pakomatkasta ja Fort Robinsonista löytyy todella paljon tietoa lisää, mutta tiivistin tämän tarinan lyhennettynä. Ai niin Two Tails nuorena oli Little Wolf aikuisena.

Tässä surullinen päätös pohjoisten-cheyennien pakomatkalle.

Kuva

Witko

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » Su 23.12.2018 20:12

Laitetaan tässä ennen joulusaunaa muutama pähkinä muhimaan joululoman alkajaisiksi ja vastata saa jopa ensi vuonna.

1. Tämä myöhemmin kysytty mies oli mukana viimeisessä suuressa taistelussa Kanadan maaperällä 1870-luvulla. Tässä taistelussa otti mittaa toisistaan kaksi suurta Confederacyä. Soturi määrät olivat kummallakin puolella kovia lähes 800 soturia kummallakin osapuolella. Toisella osapuolella oli yksi seikka mikä oli epäedullinen heille ja sitä toinen osapuoli käytti hyväkseen ja janosi tätä taistelua. Tappioluvut olivat hyvin korkeat varsinkin hävinneellä osapuolella.

Mikä oli tämän taistelun nimi ja miten se eteni ja osapuolet ?

2. Tämä mies eli hyvin väkivaltaisen lapsuuden ja myöhemässäkin elämässä väkivalta näytteli suurta osaa hänen elämässään. Hän oli puoliksi kainai/skotti. Äiti oli siis blood ja isä skotlantilainen turkiskauppias. Hänen intiaani nimensä oli Ky-ou-kosi.

Mitä tämä nimitti tarkoitti englanniksi?

3. Miten paljon hänen elämänsä muuttui kun hänen isänsä kuoli v. 1840 ja kenelle hänet luovutettiin silloin ?

4. Mitä suurta hänellä oli jo 25.vuotiaana ja hän oli varakas mies ?. Hänen taistelunsa siouxeja, assiniboineita, creitä ja saulteaux kansoja vastaan oli legendaarista. Kun hänen äitinsä kuoli v. 1871 niin mitä tapahtui silloin ja minkä henkilökohtaisen vendettan hän aloitti ?

4. A. Minkä taidon johdosta kun hän oli North-West Mountain Policen palveluksessa lähes 20.vuotta, niin hänelle maksettiin huimaa kuukausipalkkaa scoutin ym. palvelujen ansiosta ?

4. B. Hänellä oli mukana koko ajan huima ase arsenaali ja hän osasi käyttää niitä tappavasti ja yksi erikoisase oli hänellä mukana myös ja se pelasti hänen henkensä useasti.

Mitä aseita hän kantoi siis koko ajan ?


Witko

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Haukka » Ma 24.12.2018 13:30

Täytyyhän sitä vähän omaa aikaa saada vaikka onkin Jouluaatto. Ei tämä päivä sinällään minulle mikään merkityksellinen ole noin yleiseksi juhlapäiväksi. Hyvällä ruoalla saa mässäillä mielin määrin ja sitä kyllä riittää moneksi poäiväksi.

Mutta palaan vielä tuohon cheyennien pakomatkaan, jonka seuraukset olivat hieman toisenlaiset mitä Yhdysvaltain hallitus ja sotilaat odottivat. Yleinen mielipide alkoi kallistua voimakkaasti cheyennien puolelle ja niinpä sitten tekoa pyrittiin hyvittämään erilaisin keinoin. Cheyennejä mielisteltiin, heille annettiin sovintolahjoja ja tarjottiin reservaattia. Olen joskus lukenut tuosta mielenkiintoisesta tapahtumasta paljonkin, ja vieläkin se tuntuu aika kiehtovalta aiheelta. Vaikka cheyennet olivat julmureita itsekin, olivat sotilaat vielä pahempia. Sotilaiden toimia on vaikea perustella millään muulla syyllä kuin piintyneellä intiaanivihalla ja sadismisuuteen taipavaisella luonteella. Onneksi tuo Idän alati valpas sanomalehdistö kertoili tapahtumasta ja onneksi ihmiset lukivat sitä suurella mielenkiinnolla.

Cheyenneihin tämä pakomatka ja sen traagiset seuraukset vaikuttivat monin eri tavoin. Jokuset alkoivat ottaa huikkaa tiuhaan tahtiin ja yksi tällainen alkoholismiin taipuvainen oli päällikkö Little Wolf. Hän menetti päällikkyytensä erään kiistan seurauksena. Tapahtumapaikkana oli Eugene Lampheren kauppa-asema, jossa cheyennet olivat tuttuja vieraita. Erimielisyys Little Wolfin ja Starving Elk-nimisen soturin välillä alkoivat juoruista, joiden mukaan viimeksi mainittu oli sopinut läheisen ystävyyssuhteen Little Wolfin tyttäreen Pretty Walkeriin. Starving Elk oli jo aiemmin osoittanut melkoista kiinnostusta Little Wolfin vaimoa kohtaan, joten eipä ihme jos Little Wolfia hieman pänni.

Eräänä päivänä se sitten tapahtui. Little Wolf ilmestyi kauppa-asemalla, josssa miehet ja naiset pelasivat makeisista. Pelaajien joukossa olivat myös Starving Wolf ja Pretty Walker. Noiden kahden näkeminen yhdessä oli Little Wolfille liikaa. Paikalla olleet muut cheyennet yrittivät hillitä Little Wolfia, mutta turhaan. Tapan tuon naistennaurattajan! Little Wolf huusi kasvot vihan vääristämänä. Pari rotevaa cheyenneä talutti päällikön ulos rauhoittumaan, mutta Little Wolf palasi takaisin. Tällä kertaa pari huikkaa kännisempänä ja kiväärillä aseistautuneena. Starving Elkin kasvot venähtivät hämmästyksestä ja hän tapaili hätääntyneenä taskuaan. Samalla pamahti. Kun savu hälveni Starving Elk makasi lattialla ikuiseen lepoon vaipuneena.

Ei varsinainen joulutarina, vain pikku tarina katkeroituneesta miehestä ja kostosta.

Nuorempi Little Wolf


Kuva
Haukka

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Haukka » Ti 25.12.2018 10:42

Ja jatkanpa tuota eilistä aattopäivän kirjoitteluani. Tai en jatka sitä aihetta vaan siirryn kysymyksiin. Silloin se on kirjoiteltava Kinkereille, kun on aikaa. Juhlaan katsomatta. Voi taas mennä päiviä, ettei ehdi kirjoittaa, joten tehdään se nyt.

[quote="Humma"]Laitetaan tässä ennen joulusaunaa muutama pähkinä muhimaan joululoman alkajaisiksi ja vastata saa jopa ensi vuonna.

1. Tämä myöhemmin kysytty mies oli mukana viimeisessä suuressa taistelussa Kanadan maaperällä 1870-luvulla. Tässä taistelussa otti mittaa toisistaan kaksi suurta Confederacyä. Soturi määrät olivat kummallakin puolella kovia lähes 800 soturia kummallakin osapuolella. Toisella osapuolella oli yksi seikka mikä oli epäedullinen heille ja sitä toinen osapuoli käytti hyväkseen ja janosi tätä taistelua. Tappioluvut olivat hyvin korkeat varsinkin hävinneellä osapuolella.

Mikä oli tämän taistelun nimi ja miten se eteni ja osapuolet ?[/quote]
Kanadan tasangoilla Saskatchewanissa asustavien heimojen väliset jännitteet olivat vuosisatojen ajan olleet olemassa ja varsinkin tasangoille väkisin tunkeneet assiniboinet & creet kantoivat kaunaa blackfeetien liittokunnan heimoja vastaan. Creet ja assiniboinet tunnettiin rautaliittona, mutta alkuaikoina 1700-luvulla rautaliittoon olivat kuuluneet myös tasanko-ojibwat. Tämä liitto toimi sotaliittona muita tasankojen heimoja vastaan. Jotkut lähteet väittävät, että myös blackfeetit olisivat jonkin aikaan kuuluneet rautaliittoon. Tuo ajankohta lienee ollut 1740 - 1770 luvuilla, jolloin blackfeetit joutuivat turvautumaan creiden ja assiniboinien apuun shoshonien karkottamiseksi tasangoilta. Samalla rautaliiton heimot käyttivät hyödykseen toisiaan kauppasuhteissaan ja esimerkiksi blackfeetit saivat cree&assiniboine-kauppiaiden välityksellä brittiläisiä musketteja. Vastapuolen shoshonet ja crowt olivat paljon huonommassa asemassa koska he eivät saaneet hankituksi kuin muutamia tuli-aseita. Nämä aseet oli hankittu lähinnä mandanien ja hidatsojen kauppakeskuksista ja mikä huvittavinta, aseet oli myyty ilman ammuksia. Pelkillä hevosilla taas ei kovin pitkään pärjätty tasankojen yhteenotoissa jos tuli-aseet puuttuivat.

Tämä tilanne johti siihen, että shoshonet karkotettiin tasangoilta ja lähes yhtä huonosti aseistautuneet crowt joutuivat myös vetäytymään. Samalla rautaliitto kuitenkin alkoi käydä myös omiensa kimppuun ja blackfeetit joutuivat jo 1700-luvun loppupuolelta alkaen käymään veristä sotaa creitä ja assiniboineja vastaan. En muista mitkä syyt tuohon erimielisyyteen johtivat, mutta ilmeisestikin syitä oli useampia. Rautaliiton soturit olivat saaneet jo äidinmaidossaan sotaisen mielenlaadun, joten pakko sitä oli päästä käyttämään myös toinen toisiaan vastaan. Nämä sotatilat jatkuivat pitkälle seuraavaan vuosisataan ja sitten saavutaankin tuohon Witkon kysymykseen ja vuoteen 1870. ..

Silloin käytiin Belly riverin taistelu ja se oli kai viimeinen suuri tasankointiaanien välinen koitos. Pienempiä kahakoita ei lasketa. Osapuolina olivat rautaliiton soturit (creet ja assiniboinet) ja heidän perivihollisiensa blackfeetien liittokunnan soturit. Pääsääntöisesti creet olivat vihanneet blackfeeteja yli sadan vuoden ajan ja viha periytyi sukupolvesta toiseen. Assiniboinet puolestaan tekivät mitä creet määräsivät ja olivat aina valmiit antamaan tulitukea creille. Heidän liittonsa oli eräs koko Pohjois-Amerikan vahvimmista intiaaniliitoista ja sikäli hyvin erikoinen koska molemmat puhuivat eri kieltä. Creet olivat algonkinejä ja assiniboinet puhuivat siouxien murretta. Tietenkin heillä oli myös yhteinen kieli, jota käytettiin tärkeimmissä ratkaisuissa.

Vuonna 1870 käydyn sodan ensitahdit lähtivät siitä hetkestä, kun valppaat cree-tiedustelijat havaitsivat blackfeetien blood-heimon leirin Belly riverin rannalla. Intiaanien elintila oli käynyt vuosi vuodelta yhä pienemmäksi ja kun biisonitkin olivat huvenneet, oli tilanne ankea. Vanhojen vihollisten näkeminen Belly riverillä sai creet raivon valtaan. ja he alkoivat suunnitella blackfeetien blood-leirikunnan kimppuun hyökkäämistä. Creet tiesivät, että bloodit olivat aika huonossa hapessa hiljattain riehuneen isorokko-epidemian seurauksena. Osa creistä kuitenkin kieltäytyi taistelusta. Varsinkin päällikkö Piapot oli hyökkäystä vastaan, sillä hän oli nähnyt pahaenteisen näyn, joka ennakoi creiden häviämistä taistelussa. Muut päälliköt Big Bear ja Little Pine ivasivat Piapotin ämmämäisiä juttuja ja kiihottivat sotureitaan hyökkäykseen. Yli 50-vuotias Piapot joutui lähes naurunalaiseksi ja niin kävi, että Big Bearin ja Little Pinen taakse keräytyi satoja sotureita valmiina tuhoamaan blood-leirikunnan asukkaat viimeiseen mieheen.

Koska taistelukavauksesta tulee pitkä, niin paras jakaa vastaus kahteen osaan.

Tuossa enteellisen näyn nähnyt cree-päällikkö Piapot

Kuva

Haukka

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » Ti 25.12.2018 15:14

Kyllä joulussa riittää minullekkin tuo hyvä ruoka l. kinkkua, lanttulaatikkoa, rosollia, tulista sinappia ja kylmää perhekaljaa (ei alkoholia). Lahjat ovat pääsääntöisesti pojalle ja vaimon kanssa jotain pientä ja halpaa vain.

Tuo oli mielenkiintoinen juttu tuon Little Wolfin suorittama murha. Hienoa tietoa oli Haukka jostain kaivanut. Hyvän kuvan oli Haukka laittanut Little Wolfista. Harvemmin on ollut esillä.
Dull Knifen tytär. Northern Cheyenne, Montana.
Kuva

Tuo Belly Riverin taistelu on ollut melkoinen koitos ja uhriluvut toisella osapuolella melkoisen kovat. Väitetään että tämä Belly Riverin taistelu oli viimeinen suuri taistelu intiaanien puolelta Kanadan maaperällä vuonna 1870. Hyvin laaja taistelu ja se on kyllä pakko kertoa vähintään kahdessa osassa. Tässä kirjassa jonka omistan, on Creistä paljon juttua mutta vähän on ohut 178.sivua.
Kuva

Belly Riverin taistelua aikalaispiirroksen mukaan. Creet yrittävät ylittää Belly Riveria, mutta blakfootien snaipperit on asemissa ja verinen on ylitys creille.
Kuva

Witko

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Haukka » Ti 25.12.2018 20:14

Lokakuun lopulla alkanut creiden hyökkäys ei mennyt aivan nappiin. Heidän tarkoituksenaan oli piirittää blood-blackfeetien leiri, mutta sitä ennen he tulivat paikkaan, johon oli pystytetty kaksi suurta bloodien tiipiitä. Näissä asumuksissa asui kaksi perhettä, jotka olivat jättäneet pääleirin. Creet hiipivät asumusten luo ja aloittivat lahtaamisen. Tipeissä nukkuvat eivät ehtineet puolustaa itseään, sillä creiden hyökkäys tapahtui nopeasti ja äänettömästi. Kaikesta huolimatta muuan pieni blood-poika selvisi hyökkäyksestä hengissä. Hän tekeytyi kuolleeksi, mutta cree-soturien poistuttua poika ryömi ulos teltasta ja kiirehti St. Mary riverille varoittamaan bloodien pääleirin asukkaita. Osa leirikunnan asukkaista ehti turvaan, mutta monet bloodit surmattiin tipi-asumusten sisälle. Rautaliittolaiset tappoivat myös useita lapsia.

Creiden ja muiden rautaliiton soturien hyökkäystä johtaneet Big Bear ja Little Pine olisivat luultavasti häipyneet nopeasti paikalta, jos olisivat tienneet, että lähistöllä yöpyi samaan aikaan blackfeetien liittokunnan johtavan heimon pieganien leirikunta. Pieganit olivat Mariah-joella käydyn Bakerin verilöylyn pakolaisia, jotka piileslelivät Yhdysvaltain joukkoja. Paikalla oli Heavy Runners Bandin Big Legin sotureita sekä Crow Eaglen pohjoisia pieganeja. Mukana oli myös Bear Childin eli Jerry Pottin leirikunta.

Muutama blood-nainen heittäytyi Belly riverin hyytävän kylmään veteen ja ui joen yli varoittamaan piegan-blackfeetien leiriä. Paon yhteydessä erään blood-naisen kerrotaan surmanneen kaksi cree-soturia pelkällä tomahawkilla. Nopeasti pieganit keräsivät aseensa ja kiiruhtivat auttamaan päällikkö Red Crowin bloodeja, jotka olivat hajaantuneet epätoivoiseen puolustukseen. Osa bloodeista oli kavunut läheiselle kukkulalle josta he yrittivät heitellä kiviä hyökkääjien päälle.

Piilukkokiväärein ja haulikoin aseistautuneet creet ja muut rautaliittolaiset joutuivat äkillisen pakokauhun valtaan pieganien kiiruhtaessa paikalle puoliverisen Jerry Pottin johdolla. Ja myös pieganeilla oli tuliaseita. joita he olivat ostaneet niitä vuoristossa asustavilta amerikkalaisilta asekauppiailta. (Tästä asiasta Yhdysvaltain hallitus oli hyvin vihainen, mutta laitonta asekauppaa oli lähes mahdoton kitkeä pois). Taistelu muuttui hetkessä tasaväkisemmäksi ja levisi levisi jokilaaksosta veden uurtamiin rotkoihin. Taistelu kesti noin neljä tuntia. Molemmat osapuolet ottivat hyvät asemat rotkossa noin sadan metrin etäisyydellä toinen toisistaan Myös rotkon huipulle kerääntyi kummankin osapuolen sotureita. Blackfeetien liittokunnan soturit pääsivät yhä enemmän niskan päälle ja creet aloittivat vetäytymisen. He ryömivät äänettömästi kohti takanaan olevaa jokea. Jotkut creet yrittivät saada hevosensa hyppäämään jyrkänteeltä toiselle, mutta suurin osa näistä yrityksistä epäonnistui ja creet ratsuineen putosivat hyiseen veteen. Pieganit ja blood-soturit saivat päälliköiltään selvän käskyn: Tappakaa tai hukuttakaa!

Taistelun loputtua ilma oli sakeana ruudinsavusta ja Belly river punaisena creiden verestä. Noin puolisensataa Rautaliiton soturia piiloutui läheiseen poppelilehtoon, josta pieganit jäljittivät heidät. Kaatuneista on eriävää tietoa, mutta Rautaliiton soturien menetykset olivat hetken matkaa yli 200 soturia. Pieganien ja blooden tappiot noin 40 surmattua, joukossa useita naisia. Ilman pieganien väliintuloa bloodit olisi tapettu viimeiseen mieheen ja naiseen.

Kun aamu koitti, niin jokilaakso kuhisi sotureita. (Charles Marion Russellin näkemys taistelusta)

Kuva
Haukka

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » Ti 25.12.2018 21:31

Oikein Haukka selitti Belly riverin taistelun ja tosiaan blackfeeteillä ja bloodeilla oli huomattavasti paremmat aseet ja juuri tuliaseet mistä Haukka kertoi. Runsaasti takaaladattavia kivääreitä, revolverejä ja vaikka he saivat kirota amerikkalaiset pahimpaan helvettiin mm. tautien levittäjänä , alkoholin levittäjinä, niin asekauppa oli taas hyvä asia ja kivääreitä sekä ammuksia oli runsaasti. Blackfoot confederacyllä oli sotureita lähes yhtä paljon kuin Cree l. Iron confederacyllä. Molemilla puolilla oli 800 soturia mutta aseistuksessa Creet hävisivät mennen tullen. Legendaarinen taistelija ja blood(kainai) päällikkö Bear Child oli yksi tärkeimpiä taistelijoita bloodeissa ja tämä kertoi jälkeen taistelun että vaikka silmät olisivat olleet kiinni, niin riitti kun vain laukaisi kivääriinsä creitä kohden jotka räpivät joessa, niin joka laukauksella sai tapettua creen. Lähes kolmesataa creetä sai surmansa Belly riverin taistelussa 25.10.1870.

Päällikkö Piapotin uni kertoi että puhveli joka oli varustettu rautaisilla sarvilla hyökkäsi heidän kimppuun, eivätkä he pystyneet sitä tuhoamaan ja se jyräsi koko konfederaation yli. Olisi kannattanut luottaa Piapotin visioon, sillä lähes kolmesataa cree konfederaation soturia kuoli. Bear Child aka Jerry Potts oli huikean tarkka ampuja ja jo 25.vuotiaana hän oli jo elävä legenda bloodien ja blackfootien keskuudessa. Minä löysin tämän kohdan että blood nainen joka ui hyisen joen yli, niin tappoi neljä creetä tomahawkilla. Ilma oli sakea ruudin savusta ja Belly river virtasi verenpunaisena. Vuotta myöhemmin 1871 creet lähettivät tupakat rauhaneleenä blackfooteille ja rauha solmittiin Red Deer riverillä. Pieniä kahinoita oli vielä noin 16.vuoden ajan, mutta tämä oli taisteluna viimeinen. Minusta tästä Belly riverin taistelusta olisi saanut olla enemmänkin tietoa koska taistelu oli melkoisen massiivinen. Tai löytyi siitä aika hyvin googlestakin ei niinkään kirjoista suoraan kuin pieni viittaus ala' Fromhold.

Samalla jankkaan sitä samaa että blackfooteista, blackfeeteistä, creistä, assiniboineista mm. on tosi vähän kirjallisuutta tarjolla. Tämä Ewersin 367.sivua oleva kirja on ainoa minulla mitä blackfeeteistä löytyy.
Kuva

Bloodit vanhassa valokuvassa ovat Fort Whoop Upin ulkopuolella, huomaa kiväärien aukot, kanuunat ja komppanian lippu linnakeessa.
Kuva

Witko

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Haukka » Ke 26.12.2018 13:35

Witko kirjoitti:2. Tämä mies eli hyvin väkivaltaisen lapsuuden ja myöhemässäkin elämässä väkivalta näytteli suurta osaa hänen elämässään. Hän oli puoliksi kainai/skotti. Äiti oli siis blood ja isä skotlantilainen turkiskauppias. Hänen intiaani nimensä oli Ky-ou-kosi.

Mitä tämä nimitti tarkoitti englanniksi?

3. Miten paljon hänen elämänsä muuttui kun hänen isänsä kuoli v. 1840 ja kenelle hänet luovutettiin silloin ?

4. Mitä suurta hänellä oli jo 25.vuotiaana ja hän oli varakas mies ?. Hänen taistelunsa siouxeja, assiniboineita, creitä ja saulteaux kansoja vastaan oli legendaarista. Kun hänen äitinsä kuoli v. 1871 niin mitä tapahtui silloin ja minkä henkilökohtaisen vendettan hän aloitti ?

4. A. Minkä taidon johdosta kun hän oli North-West Mountain Policen palveluksessa lähes 20.vuotta, niin hänelle maksettiin huimaa kuukausipalkkaa scoutin ym. palvelujen ansiosta ?

4. B. Hänellä oli mukana koko ajan huima ase arsenaali ja hän osasi käyttää niitä tappavasti ja yksi erikoisase oli hänellä mukana myös ja se pelasti hänen henkensä useasti.

Mitä aseita hän kantoi siis koko ajan ?
2. Vastaus kakkoskysymykseen on Jerry Potts, rajaseutujen mies, joka oli blood-nainen Namo-Pisin ainoa lapsi. Pojan isä oli skottilainen kauppias nimeltään Andrew R. Potts, joka työskenteli American Fur Companyn palveluksessa Fort McKenziessä vuonna 1836. Andrew oli pidetty ja kunnioitettu mies intiaanikauppiaiden keskuudessa. Hänellä oli vain huono onni matkassaan sikäli, että hänet sekoitettiin ulkonäöltään johonkin toiseen mieheen. Tämä erehdys kävi kalliiksi, sillä piegan-soturi nimeltään One White Eyey surmasi Andrewn eräänä yönä vuonna 1840 – kuvitellen tappavansa toisen miehen. Jerry-poika oli tuolloin kaksivuotias.

Mutta surmasiko One White Eye sittenkään väärää miestä? Nimittäin tässä astuu kuvaan kauppias ja metsästäjä Alexander Harvey, joka oli rakenteeltaan hyvin suuri ja vahva. Kuuluisa saksalainen luonnontieteilijä prinssi Maximilian piti Harveyta suurena sankarina. No tämä virhearviointi saattoi tulla siitä, että pikkuruinen prinssi ihaili 100-kiloisen Harveyn voimia. Todellisuudessa Harvey oli läpeensä paha mies ja paljon enemmän konna kuin sankari.

Lisäksi Harvey oli eräiden lähteiden mukaan himoinnut jo hetken aikaa Jerry Pottsin äitiä Namo-pisiä, joka oli sangen viehättävä nainen. Vahinko vain, että Namo-pisillä oli aviomies. Saadakseen Namo-pisin itselleen Harvey palkkasi piegan-soturi One Whjite Eyen tappamaan Andrew Pottsin. Juttu lavastettiin niin, että piegan-intiaani One White Eye riitaantui erään ranskalaiskauppiaan kanssa. Ranskalainen potki pieganin pois linnakkeesta, mutta tämä palasi kostamaan yöllä. Pimeässä linnakkeessa piegan-tappaja sitten muka erehtyi kohteestaan ja ampuikin vahingossa Andrew Pottsin. Näin kauniista Namo-pisistä tuli leski, joka oli vapaata riistaa.

Vaan eipä kulkenut nätti blood-nainen vapaana pitkään. Kauppias-metsästäjä Alexander Harvey tarjosi rotevaa käsipuoltaan nuorelle leskelle ja niin kävi, että Harveystä tuli Namo-pisin uusi puoliso. Harvey osoittautui harvinaisen väkivaltaiseksi psykopaatiksi, joka hakkasi vaimoaan ja Jerry-poikaa. Lisäksi Harvey vihasi intiaaneja ja tappoi Fort McKenziessä viattoman piegan-kauppiaan täysin kylmäverisesti ilman kunnon syytä. Harvey ajettiin lopulta ulos koko Fort McKenziestä vuoden 1843 aikana ja hänen vaimonsa Namo-pisi palasi Blood-intiaanien pariin asumaan. En tiedä miten Harveylle kävi, mutta toivottavasti huonosti. Hänen kaltaisensa eivät ansaitse onnellista loppua.

3. Jerry Potts ei siirtynyt blood-leiriin äitinsä mukana. Sen sijaan Jerry sai adoptio-isän AFC:n kauppias Andrew Dawsonista, joka opetti pojan lukemaan ja kirjoittamaan. Samalla Jerry sai vapauden liikkua missä halusi. Teini-iässä hän liittyi äitinsä heimoon. Bloodien keskuudessa asuessaan Jerrystä tuli Ko-yo-kosi, joka englanniksi tarkoitti Bear Childiä. Hänen puoliverisyytensä näkyi ulospäin ja hänen elämänsä oli eräänlaista ajelehtimista blood-intiaanien ja valkoisen kulttuurin välillä.


Jerry Potts bloodien parissa
Kuva
Haukka

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » Ke 26.12.2018 14:47

Hyvin oikein vastattu ja tuo oli mielenkiintoinen tieto että Jerry Pottsin isän tapossa oli tälläinen syy. Jerry Potts aliravittuna tuli kierojalkaiseksi ja hän oli hiljainen mies joka oppi nuorena jo pitämään huolta itsestään. Tuon hiljaisen ulkokuoren ja lyhyen miehen hermot olivat rautaa ja uskomaton aseenkäsittelijä ja hyvin kunnioitettu henkilö jolle ei kannattanut mennä soittamaan suutaan. Hän oli siis tekojen mies.
Luin että 16. vuotiaana hän alkoi vendettan ja jäljitti sekä tappoi ensitöikseen isänsä murhaajan piegan-soturin josta Haukka jo kertoi.

Löysin Bear Child kirjasta tiedon että Alexander Harveyllä riitti vihamiehiä, sillä häntä syytettiin mm. kanuunan laukauksesta jossa hän tappoi 13. blackfoot soturia vuonna 1844 ja hänen nimekseen sanottiin valkoinen mies jota kutsuttiin Running Wolf-nimellä aka Alexander Harvey Fort McKenziessä. Samoin löysin tästä riiviöstä ja perkeleestä tiedon että hän menehtyi vuonna 1854 sairauteen/tautiin Fort Henryssä. Liian helppo kuolema. Parempi olisi ollut, kun Jerry Potts olisi antanut bloodien kanssa kunnon kidutukset ensin ja sitten vasta pikkuhiljaa henki pois.



Witko

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Haukka » Ma 14.01.2019 22:05

4. Mitä suurta hänellä oli jo 25.vuotiaana ja hän oli varakas mies ?. Hänen taistelunsa siouxeja, assiniboineita, creitä ja saulteaux kansoja vastaan oli legendaarista. Kun hänen äitinsä kuoli v. 1871 niin mitä tapahtui silloin ja minkä henkilökohtaisen vendettan hän aloitti ?

4. A. Minkä taidon johdosta kun hän oli North-West Mountain Policen palveluksessa lähes 20.vuotta, niin hänelle maksettiin huimaa kuukausipalkkaa scoutin ym. palvelujen ansiosta ?

4. B. Hänellä oli mukana koko ajan huima ase arsenaali ja hän osasi käyttää niitä tappavasti ja yksi erikoisase oli hänellä mukana myös ja se pelasti hänen henkensä useasti.
Nelkkuun tai sen B-osaan vastataan nyt. Pottsin sääreen oli kiinnitetty pitkä kuorimaneitsi, mutta se ei ollut pelastanut häntä kovinkaan pahoista tilanteista. Sen sijaan hänen povitaskussaan matkusti pienikokoinen pistooli, jonka sai hätätapauksessa nopeasti esiin. Kerrotaan, että juuri tämä käsiase oli pelastanut Pottsin hengen monta kertaa. tietenkin hän kuljetti matkassaan myös uskollista kivääriään joka oli lähes yhtä pitkä kuin lyhytkasvuinen kantajansa. Vyöllään potts kantoi kahta 44 kaliiberin revolveria. Hän osasi käyttää hyvin myös jousia ja nuolia, joiden käsittelyn hän oli tietenkin oppinut bloodeilta. Kuvausten mukaan Pottsin lähes mustien silmien katse oli pistävä ja lähes pelottava. Moni mies käänsi katseensa suosiolla sivuun, kun potts kohdisti silmänsä heihin. Kaulallallaan Potts piti maagista kissannahkaista talismaaniansa ja kaikki ottamansa päänahat hän ripusti tiipiinsä vieressä olevaan ripustimeen. Suurimman osan ajastaan hän pukeutui kuin valkoinen ja näytti äkkiä vilkaistuna hirvennahkavaatteissaan tavalliselta turkismetsästäjältä. Blackfeetien säärystimet kuuluivat hänen vakioasuunsa ja leveän otsanauhan omaava hattu oli aina vinossa juuri määrätyssä kulmassa. Tuuheat viikseet roikkuivat lähes lupsakkaasti. murtta tämä piirre ei hämännyt moniakaan, sillä Potts ei ollut ollenkaan lupsakka mies - ainakaan viholiselle. Yleensä hän oli vähäpuheinen eikä alkoholikaan tehnyt häntä kovin puheliaaksi.

Eräs kanadan-ranskalainen nimeltään Antonio Primeau yritti kerran höynäyttää Pottsia koska piti tätä hieman pöljänä. Mutta Primeaun yritys epäonnistui ja hän päätyi ennenaikaiseen hautaan Pottsin ampumana. Pottsia ei tuomittu murhasta, vaan ampuminen katsottiin enemmänkin itsepuolustukseksi.

Tapaus sai aikaan sen, että Pottsia alettiin kunnioittaa muuallakin kuin blackfeetien blood-heimon keskuudessa.

Jatketaan huomenna.
Haukka

Vastaa Viestiin