pahkinoita purtavaksi

Amerikan intiaaneja ja intiaanikulttuureja koskeva keskustelu
Vastaa Viestiin
Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » To 12.04.2018 17:35

Nyt täytyy myöntää että Witkoa vietiin kuin kuoriämpäriä. Kaksi Kenraalia jotka syntyivät Pohjois-Carolinassa 1810-luvun loppupuolella ei ole mikään ihme, mutta molemmat tekevät puolen vaihtamisen (Unionista Konfederaatioon) yhtä sujuvasti ,kuin Witko huijaa mielitiettyään tarpeen vaatiessa.
Sitten molemmat lähtevät pois Yhdysvalloista Sisällissodan loppuvaiheilla, toinen Kanadaan ja sieltä Englantiin ja toinen lähtee todella pitkälle, sillä Lähi-Itä kutsui Egyptin muodossa. Ainoa asia mikä hämäsi oli tuo suuri menetys, sillä Thompson ei saanut valiokunnan istumapaikkaa 1840-luvun lopussa, mutta William W.(wittumainen) Loring menetti kätensä Mexico Cityyn hyökätessään, sillä amputaatio kutsui ja miehestä tuli 1/2 veemäinen Loring.
Kun luin nyt tästä karwaturrista, niin minusta William "Pussy" Loring oli paljon mielenkiintoisempi heppu, sillä oli ollut mies kova Intiaanitaistelija ja muutenkin hänen elämänsä on ollut paljon värikkäämpää kuin kuivaakin kuivemman laatikkonaama Jaakopin riennot. Tuhero oli taistellut mm. Apacheita, Kiowia sekä Comancheja vastaan, osallistunut Yhdysvaltain-Meksikon Sotaan, nuorin Everstin arvon saanut mies Yhdysvaltain armeijan historiassa vain 38.vuotiaana. Sisällissodan verisillä tappotantereilla hän oli kuin kotonaan ja mukana monessa todella kovassa taistelussa ja mitä taas kuutionaama Jaakoppiin tulee, niin tämä sivari oli paperitiikeri.

Egyptin joukoissa taisteleminen oli todella upean eksoottista ja myös erittäin veristä sotaa mm. Abessiiniaan hyökkäys, jota käytiin todella kuumissa ja vaikeissa olosuhteissa. Vedän täyden honoorin William Loringille ja Jacob " Cubic Face " Thompson alennetaan rajusti. Sen jonka Witko ylentää, niin sen Witko voi myös helvetin äkkiä alentaa.

Langetan kovan loitsun ja taian ala' Aasia ensin kulmanaama Thompsonille ja hänen perillisilleen ja sama vahva rohto lankeaa William "Pussy" Loringille.
Tähän kun lyödään päälle Abraham Lincolnin salamurha, pelkuri John Wilkes Boothin toimesta, niin sitten alkaa tulla kirjoitusta vähän enemmän kuin muutama rivi. Yli 150.vuotta on pähkäilty tätä Lincolnin salamurhaa ja sen tekijöitä eikä ole valmista tullut. Tupakkalatoon menehtyminen oli vain yksi mysteeri. Mary Surrat on kyllä mielestäni ollut yksi salaliiton toimeenpaneva voima, koska muu teatteriporukka oli niin surkeaa murhaajaa, että eivät olisi saaneet edes Lincolnin näköistä Orangia hengiltä. Tästä kun otetaan käsittelyyn nimet Abraham Ape Lincoln, John Wilkes " Queer " Booth, ja Mary " Hackney " Surrat niin ollaan sellaisen mysteerin jäljillä, että jopa John " Jokke " Kennedy on vasta verryttelyä, niin helpoimalla pääsee kun heittäytyy viihteen pariin ja katsoo tämän leffan (on muuten hyvin tehty elokuva) ja heittää aivot narikkaan.
Kuva

Daavid Goljat Witko Adonai Adonai

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » Pe 13.04.2018 19:40

Haukka kysyy taas jotain kieroa, varastettua ja sinistä sekä harmaata.

5. Otetaan vielä toinen etelävaltion kenraali. Hän astui Earl Van Dornin tilalla vuoden 1862 lopulla. Mitä oli hänen nimensä ja mitkä olivat syyt miksi hänet määrättiin Mississippin jalkaväen johtoon Van Dornin tilalle?
*********************************************************

5. Witkon olotila on henkisesti epävarma ihmisraunio, mitä tulee Yhdysvaltain Sisällissodan Kenraaleihin ja eri toten Konfederaation "sellaisiin".
Ennen kuin tämä ihmisraunio alkaa tarinoida mitään pitempää, niin kysyn että onko valokuvan Konfederaation Kenraalista ja Seminole-sotien veteraanista ja myös Yhdysvallat-Meksikon sodan tästä veteraanista kyse ?

Kuva

D. Witko

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Haukka » La 14.04.2018 09:02

Joo, tuo karvaturri se on. Tuo partasuu tuli ja astui kenraalimajuri Van Dornin suuriin saappaisiin. Oliko tulokas muka edeltäjäänsä parempi? En usko. Van Dornista vain alkoi liikkua niin hurjia huhuja, että niihin oli pakko puuttua. Eihän niin korkea-arvoinen upseeri saanut antaa niin huonoa kuvaa Etelävaltioiden komentajasta.

Mutta niin, asiasta perillä olevat voivat kertoa aiheesta lisää, jos jotakin tietävät.
Haukka

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » La 14.04.2018 11:34

Haukka kirjoitti:Joo, tuo karvaturri se on. Tuo partasuu tuli ja astui kenraalimajuri Van Dornin suuriin saappaisiin. Oliko tulokas muka edeltäjäänsä parempi? En usko. Van Dornista vain alkoi liikkua niin hurjia huhuja, että niihin oli pakko puuttua. Eihän niin korkea-arvoinen upseeri saanut antaa niin huonoa kuvaa Etelävaltioiden komentajasta.

Mutta niin, asiasta perillä olevat voivat kertoa aiheesta lisää, jos jotakin tietävät.
****************************************************************

No niin. Nyt Witko haukku voi aloittaa kertomisen.
Kyseessä on Konfederaation kenraali John Clifford Pemberton, joka astui saappaisiin jotka olivat jo etukäteen huonot tai paremmin kortit mtä hänelle annettiin Kenraali Earl Van Dornin jälkeen, mutta hän onnistui myös tunaroimaan ne sotavuonna 1863. Pemberton oli sotilas syntyjään ja hän oli Seminole-sotien veteraani ja myös Meksiko-Amerikan sodan läpikäynyt. 24.01.1838 hän oli osallistunut kovaan koitokseen Floridassa Taistelu Locha-Hatchee , joka oli Toisen Seminole-sodan kovimpia yhteenottoja.

Seuraavaksi Pemberton osallistui Meksiko-Amerikan sotaan ja oli mukana mm. Vera Cruzin piirityksessä, Palo Alton Taistelussa , Monterreyen Taistelussa ym. joten sodista hänellä oli kova kokemus mutta ei se riitä jos joutuu johtamaan joukkoja/armeijakuntaa ja on vastuussa kokonaisuudesta taisteluissa.

Hän oli vielä uudelleen taistelemassa Seminoleja vastaan vuosina 1856-1857, jotka eivät niitä helpoimpia vastustajia olleet. Amerikan Sisällissodan alkaessa v. 1861 hän erosi Unionin palveluksesta ja liittyi Konfederaation palvelukseen, mikä sinänsä oli yllätys, koska hän oli syntynyt Pohjoisessa, Philadelphiassa, Pennsylvainia. Hänen kaksi nuorinta veljeään palvelivat Unionin armeijassa. Hänen yksi syynsä oli hänen vaimonsa, joka oli Virginialainen syntyperältään ja plantaasin omistajan tytär, sekä hän itse oli taistellut surimman osan Etelässä ennen Amerikan Sisällissotaa. Pemberton ylennettiin Kenraalimajuriksi 14.01.1862 ja hänelle annettiin komentoon Etelä-Caroliinan ja Georgian armeijakunnat ajalle 14.03.- 29.08.1862 ja hänen päämajansa olisi Charlestonissa. Pembertonin karskin ja vaikean luonteensa johdosta häntä oltiin vaihtamassa toiseen komentajaan ja tästä olivat Konfederaation kenraalit sekä virkamiehet tehneet anomuksen presidenti Jefferson Davisille.

Häntä oltiin siirtämässä Läntiselle näyttämölle ja tästä voi päätellä että Konfederaatio ei luottanut oikein hänen taitoihinsa ja se nähtiin seuraavana vuonna 1863. Syy miksi hänet vuonna 1862 siirrettiin Kenraali Earl Van Dornin tilalle, oli se että Van Dornia syytettiin Pea Ridgen taistelun (07.-08.03,1862) häviämisestä Unionin Kenraali Samuel Curtisin pienenmälle armeijalle ja tämä oli yksi niistä harvoista taisteluista koko Sisällissodan aikana kun Etelän armeijalla oli isompi armeija taistelukentällä kuin Pohjoisella. Silti tämä Pea Ridgen häviö ei koitunut vielä Van Dornin tuhoksi, sillä hän sai jatkaa Mississippin Armeijakunnan johdossa, mutta seuraava taistelu oli se miksi Pemberton siirrettiin Van Dornin tilalle ja tämä heivattin pois komennosta.

Second Battle of Corinth 03.-04.10,1862 alkoi Van Dornin kannalta hyvissä merkeissä, mutta tämä impulsiivinen osapäivä gigolo ei ollut mikään laajempien alojen hallitsija, vaan petipuuhat olivat aivan eri asia kuin suuret taistelut, joissa hänen rajansa tulivat esiin. Braxton Bragg oli ehkä vielä surkeampi Kenraali Etelän joukoissa, koska tätä miestä vihollisten lisäksi omatkin sotilaat vihasivat yli kaiken. No siitä hyvää uutta juttua myöhemmin. Corinthin taistelu hävittiin väärästä tilanne arviosta Van Dornin puolelta, sillä tämä teki karkean virheen arvioidessaan Unionin armeijan puolustuslinjaa ja veti johtopäätöksen että joukot lähtevät vetäytymään ja näin voitto tuli Unionille todella helposti. Konfederaatiolla oli tässäkin taistelussa lähes samanvahvuiset joukot kuin Unionilla, mutta turpaan tuli ja kovat menetykset verrattuna Unioniin menetyksiin, sillä lähes tuplat enemmän kaatui surkean Van Dornin komenossa olevia sotilaita. Earl Van Dorn ryssi pahasti kaksi tärkeää taistelua vuoden sisään joten ei ole mitään syytä olla häntä lyömättä vaikka olikin muitakin epäpäteviä Kenraaleja molemilla puolilla ja pakko myöntää että jopa sotilaallinen nero Robert E. Lee teki Antietamissa verisen väärän virheen ja vielä pahemman Gettysburgissa.

Asiaa ei kyllä parantanut, kun vaihdettiin toisen epäpätevän komentajan tilalle toinen vähintään yhtä surkea Kenraali Pemberton. Kenraali Earl Van Dornista on ainoa hyvä sanottava että onneksi mies tajusi kuolla ajoissa, ennen kuin koko Konfederaation joukot sulaisivat kuin lumi keväällä. Dornin ollessa komennossa olisi kyllä sota päättynyt jo vuonna 1863, ja sillä olisi säästetty satojatuhansien miehen hengen. Sanoin tämän jo kerran ennen Dornista, että mies oli kuin kopio Custerista, intohimoinen haihattelija, rohkea kyllä, mutta ei piitannut ihmishenkistä ja kunnianhimo ja taktinen ajattelu olivat surkeaa luokkaa. Jatkan huomenna Kenraali Pembertonin töppäilyllä niin saadaan tämä tunari paraati loppumaan.

D.Witko

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Haukka » Su 15.04.2018 06:52

Van Dorn todellakin ryssi kaksi taistelua toimiessaan Mississippin jalkaväen komentajana. Tällaisia ryssimisiä kyllä on joskus katsottu läpi sormienkin, sillä sota on sotaa, ja virheitä sattuu. Mutta Van Dornin kohdalla syyt virheisiin olivat hieman vakavampaa laatua. Ensiksikin hän marssitti pitkään sairastelleita ja huonokuntoisia miehiä luoteiseen Arkansasiin, missä Samuel Curtisin johtamat Unionin joukot olivat ottaneet haltuunsa alueet lähellä Pea Ridgeä. Myös Van Dorn itse oli sairastellut ja oli jokseenkin huonossa iskussa. Takana oli hieno voitto Galvestonissa Texasissa, mutta Mississippillä tuntui kaikki menevän pieleen. Jopa säätila tuntui liittoutuneen Van Dornia ja hänen miehiään vastaan. Äijiä sairastui koko ajan lisää, mutta Van Dorn patisti siitä huolimatta joukkojaan eteenpäin.

Kun taistelu alko 7. maaliskuuta 1862 Van Dorn jatkoi virheiden tekemistä.. Hän jakoi joukkonsa kahtia, mutta ei saanut myöhemmin viestintää toimimaan joukkojen välillä. Toista ryhmää johtava McCullough kuoli Unionin luodeista ja homma meni perääntymiseksi. Valvomisesta väsyneet sotilaat olivat paniikin partaalla eikä tilannetta helpottanut panosten käyminen vähiin. Van Dorn ei olisi halunnut perääntyä, mutta minkäs teet kun sotaan oli lähdetty huonoin eväin ja vailla kunnon treeniä. Van Dorn tosin laittoi syyn lähinnä tiedustelijoiden niskoille.

Syksyinen Corinthin taistelu samana vuonna seurasi edellisen häviön linjaa, mutta tällä kertaa Etelävaltioiden johdon korviin alkoi kantautua ikäviä uutisia. Uutiset koskivat Van Dornia, jonka kerrottiin harrastavan työpaikkajuopottelua ja esiintyvän sotakentillä päihtyneessä tilassa. Silloin kun sattui olemaan paikalla. Lisäksi huhut kertoivat Van Dornin sopimattomista naistuttavuksista. Mississsipiläiset myös valittivat että Van Dorn oli täysi tyranni, joka yritti seisahduttaa sotalinjojen välistä puuvillakauppaa. Kaikenkaikkiaan koko Mississippin väki oli hyvin pettynyt tähän etelävaltioiden kenraaliin, joka ei vastannut ollenkaan odotuksia.

Eipä tuossa sitten juuri muuta kuin Van Dorn korvattiin Witkon mainitsemalla Pembertonilla. Tosin kävi niin, että Van Dorn nousi kuin nousikin vielä hetkelliseen menestykseen päästessään johtamaan ratsuväkeä Tennesseen taistelukentillä. Pemberton sen sijaan...no niin. Kyllä hän yritti, mutta kova yritys ei aina riitä.

Kuvassa itse Abe Lincoln Corinthin taistelupaikalla 1862


Kuva
Haukka

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » Su 15.04.2018 18:26

Haukka kysyi Kenraali Pembertonin tuhosta-1863.

6. Jatketaan Kenraalista joka menetti Vicksburgin l. John Pembertonista. Hänet ylennettiin 10.10. 1862 Kenraaliluutantiksi ja hänelle pressidentti Davis uskoi Vicksburgin linnakkeen puolustamisen. John Pembertonin kohtalo ei ollut kadehdittava, sillä häntä pidettiin Etelässä petturina kun hän luovutti Vicksburgin niin helposti Unionin Kenraali Grantille. Syynä oli tietysti se, että tämän strategisen tärkeän Etelän Mississippin sataman menettäminen oli kova isku Konfederaatiolle ja Pemberton sai täysin epäpätevän komentajan nimityksen. Hänen voimakkuutensa/kykynsä oli esillä paremmin hallinnollisesti kuin sotilaallisesti. Hänen tärkein vakaumuksensa oli säilyttää armeija. Valtion virkamiehet ja itse Konfederaation Sotaministeriö käski hänen pitämään Charlestonin hinnalla millä hyvänsä.

Koko talven 1862-1863 Pembertonin joukot ottivat kiinni kaulaa Grantin armeijakuntaan, mutta keväällä-1863 Grantin armeijakunnan kulkutiet olivat niin monimutkaiset, että Pembertonin oli vaikea seurata Grantia ja Konfederaation joukot menivät tästä sekaisin. Union sai kun saikin joen itäisen penkan hallintaansa ja pääsi sieltä käsin aloittamaan Vicksburgin Kampanjansa täydellä teholla käyntiin. Pemberton yritti pelastaa niin tämän joen kuin kaupungin, mutta menetti sekä Vicksburgin ja miehensä. Pembertonin pätevyys oli enemmän hallinnon puolella kuin sotilaana ja komentajana.

Pembertonin armeijaan kuului alle 50 000 miestä jotka olivat komennossa Majurin Gensin ja Kenraalien Earl Van Dornin ja Sterling Piercen. Tämä armeija oli lyöty niin henkisesti kuin fyysisesti, juuri Toisen Corinthin taistelun jälkeen ja alku oli jo ollut raskasta ennen Corinthin taistelua, sillä samana vuonna 1862 Pea Ridgen taistelussa oli sama armeijakunta lyöty jo pahasti ja katse suuntautuu kyllä Kenraali Earl Van Dornin suuntaan, josta Haukka osuvasti kuvaili miehen toimia molemissa taisteluissa. Konfederaation sotilaat olivat kestävämpiä ja myös parempia taistelijoina kuin vastaavat Unionin osaksi "pakko värvätyt", mutta eivät hekään kestäneet loputtomiin Kenraaliensa hölmöilyä. Vuonna 1862 käyty Antietam oli niin kova verilöyly paikka ei siinä voittajaa oikein löytynyt, koska molempien osapuolien miestappiot olivat hirvittävät. Pohjoisella vain riitti tuota materiaalia enemmän niiin sotilaissa kuin aseissa, joten Etelälle tälläiset suoneniskut olivat kauaskantoisempia.

Pemberton joutui siis kohtamaan entisen Meksikon sodan kollegansa, agressiivisen Unionin armeijan Kenraali Ulysses S. Grantin ja tämän yli 70, 000 miehen vahvuisen Vicksburgin Kampanjan armeijakunnan. Pemberton ja hänen Mississippin armeijakuntansa joutui suorittamaan Presidentti Davisin ja Kenraali Joseph Johnstonin käskyjä ja muuttamaan koko ajan kokoontumispaikkoja. Johnston teki ilkeän käänteisen ja ei tuonutkaan joukkojaan sovittuuan paikkaan ja syyt sai silti Kenraali Pemberton. Tämä joutui veriseen taisteluun törmättyään vahingossa Kenraali Grantin armeijakuntaan Champion Hillin taistelussa 16. toukokuuta,1863 ja kärsi suuren tappion Grantin Tenneseen armeijalle lähes 4 000 kuollutta ja Grant sai taas voiton.
Pemberton perääntyi Big Black- joelle 17.päivänä, toukokuuta, 1863 ja kärsi vieläkin hirvittävämmät tappiot ja taas Grantin Tennesseen armeijalle. Konfederaation armeija kärsi peräkkäin hirvittäviä tappioita Unionille ja Etelän miesten fyysinenkin kanttia alkoi pettää. 18. päivänä, toukokuuta Pemberton päätti vetäytyä lyödyn armeijansa kanssa puolustamaan Vicksburgia.

Kenraali Johnston käski Pembertonia luovuttamaan kaupungin ja pelastamaan mielummin armeijansa, mutta tämä tiesi maineensa että hän oli epäpätevä komentaja päämajan puolelta ja pelkäsi että hänet leimataan pelkuriksi ja syntipukiksi, jos hän luovuttaa Vicksburgin Grantille. Pemberton oli yli kuusi viikkoa kaupungissa ja hänen miehiään ja Vicksburgin asukkaita uhkasi nälkäkuolema, koska elintarvikkeet olivat täysin loppu. Heinäkuun 2.päivänä Pemberton pyysi kirjallisesti neljän divisiioonan komentajiaan sanomaan että pystyisikövät sotilaat perääntymään ja marssimaan ilman väsymystä, joka olisi elintärkeää evakoinnissa, jotta tämä menisi hallitusti ja armeijakunta ei joutuisi paniikkiin ja tuhottaviksi 45. päivän piirityksen jälkeen. Unioni oli piirittänyt 18.05-1863 alkaen Vicksburgin linnaketta ja nyt oli jo menossa 2.päivä , heinäkuuta. Neljä äänen enemmistöllä (Konfederaation esikunta) Vicksburgia pyydettiin luovuttamaan ja Pemberoke kysyi Konfederaation hallitukselta kaksi päivää aikaa neuvotella luovuttamisehdoista.
Klo 10.00 aamupäivällä 4.heinäkuuta,1863 Pemberton luovutti kaupungin ja armeijansa Grantille. Ehdot olivat kovat.

Pemberton antoi Grantille 2,166 upseeriaan, 27 370 sotilastaan, 172 tykkiä ja lähes 60 000 kivääriä ja muskettia. Pemberton joutui sotavangiksi ja vapautettin vankien vaihdossa 13.10.1863 Richmondissa. Hänelle ei tarjottu mitään kunnon komentoa enään vaikka hän aneli Presidentti Davisiltä mitä tahansa tehtävää. Hänen kuolemansa v. 1881 oli häpeällinen niitti sillä hänet haudattiin Laurell Hillin hautausmaan epämääräiseen osaan.
Silti hänen puolustuksekseensa voi sanoa että se armeija minkä hän sai Kenraali Ear Van Dornin jäljiltä, olivat häviäjän kortit jo alkumetreistä.

Tässä Vickburgin tuhoa kesällä-1863. Tulossa oli oikea amok samana kesänä Gettysburgissa, minkä jälkeen ei Konfederaation armeija ollut enään ennallaan, vaikka taistelu oli hirvittävä verilöyly kummallekkin osapuolelle.
Kuva

D.Witko

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Haukka » Ma 16.04.2018 08:45

Palaan tähän illalla. Tästäkin paikasta tulee tietoa samalla.

Kuva
Haukka

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Haukka » Ma 16.04.2018 18:10

Tutkimukset jatkuvat huomenna.

Niin, Witkon pitkästä vastauksesta voidaan todeta, että Pembertonin sotaretki ei päättynyt Etelävaltioiden kannalta kovinkaan hyvin. Pemberton itse teki monia taktisia virheitä. Hänen armeijansa tiedustelupalvelu teki kehnoa työtä, josta voi antaa tylyn arvosanan 5-. Tämän vuoksi Pembertonin armeija menetti tärkeää tietoa vihollisjoukkojen liikkeistä. Myös Pembertonin ja hänen yläpuolellaan olevan ”neljän tähden kenraali” Joseph E. Johnstonin välinen tiedonkulku oli umpisurkeaa. En tiedä mistä tämä tiedonkulun hidas eteneminen johtui, mutta ilmeisestikin useamman eri henkilön tekemistä kömmähdyksistä. Missään nimessä Pembertonia ei voi syyttää yksin kaikesta, mutta helposti vain käy niin, että armeijan komentaja saa osakseen suuremmat haukut tai vaihtoehtoisesti suurimmat kehut – riippuen miten taistelu päättyy.

Ja tässä tapauksessa sisällissota ja kuuluisa Vicksburgin taistelu päättyivät Etelävaltioiden kannalta ikävästi. Toukokuun 17. päivänä 1863 Unionin joukot rynnivät kenraali McClernandin komennossa Vicksburgin linnakekaupungin edustalla sijaitsevalle Big Black Riverille, jossa olivat Etelävaltioiden puolustuslinjat. Tosin nämä puolustusasemat olivat lähinnä luonnon muovaamia rytövarustuksia, jotka tarjosivat vain hieman näkösuojaa. Ei siis ihme, jos puolustus petti saman tien, kun Unionin joukot aloittivat hyökkäyksensä. Etelävaltioiden sotilaat säntäsiväti hillittömään pakoon. Osa ui läheisen Big Black Riverin (Mississippin sivujoki) yli, osa käytti siltoinaan kolmea toisiinsa sidottua höyrylaivaa, joiden kannalta kannelle hyppimällä he ylittivät jorpakon. Kolmas pakoreitti kulki siltojen yli. Paon edetessä nähtiin sankaritekoja kummankin puolen rintamaa. Eikä Etelävaltojen joenylitys ollut aivan riittävän ripeää, sillä noin 1700 sotilasta jäi Unionin vangiksi. Mustan joen ylityksen jälkeen Pemberton määräsi sillat välittömästi tuhottavaksi ja kun miehistö valitti nälkäänsä Pemberton osoitti läheistä metsää. Tuolla on ravintoa aivan riittämiin. Syökää luonnon antimia älkääkä aina valittako!

Sotilaat pakenivat Vicksburghiin ja aloittivat puolustussodan. Siellä Pemberton otti vastaan kahdelta eri taholta hyvin ristiriitaisia määräyksiä. Etelävaltioiden presidentti Jefferson Davis määräsi hänet puolustamaan Vickburgia hintaan mihin tahansa. Kenraali Johnston puolestaan määräsi, että Pembertonin pitää jättää Vickburgh ja kiiruhtaa sulkemaan Ulysses Grantin johtamien vihollisjoukkojen eteneminen. Tietenkin Pemberton oli ymmällään, kun ei tiennyt kumpaa määräystä pitäisi totella. Neuvoteltuaan esikuntansa kanssa hän päätti hylätä kenraali Johnstonin määräyksen. Johnston tietenkin raivosi pää punaisena hienossa upseerinteltassaan kuultuaan, että Pemberton ei noudattanut hänen ohjeitaan. Saadakseen tilanteen käännettyä itselleen edulliseen valoon Johnston lähetti tiedustelijoidensa mukana seuraavan viestin Pembertonille: Sinä helvetin pölkkypää ja vellihousu. Teet juuri niin kuin minä määrään ja käännyt joukkoinesi heti takaisin!

Vaikka viestinkulku oli huonoa niin tämä viesti tuli perille. Pemberton ei uskaltanut enää olla tottelematta Johnstonin ohjeita, vaan suunnisti armeijansa kohti pohjoista. Siellä he jatkoivat Vicksburghin linnoituskaupungin puolustamista joskin huonolla menestyksellä.

Loppu on sotahistoriaa ja voidaan vain todeta: miten siinä sitten kävikään? Eräänlainen petturin leima otsassaan Pemberton jatkoi sodanjälkeistä elämäänsä. Hänen arvostuksensa oli mennyt monien silmissä, eikä juuri kukaan muistanut hänen aiempia sankaritekojaan eri sotanäyttämöillä. Hänen vanhat jenkkitaustansa kaivettiin esiin yhä uudelleen ja selän takana häntä ivattiin ja osoiteltin alentuvasti sormella. Pikkupojat heittelivät häntä kivillä ja jopa Etelän rakkikoirat louskuttivat tavallista äänekkäämmin Pembertonin nähdessään.

Pembertonin loppuelämä oli pilalla. Ei auttanut muu kuin muuttaa pohjoiseen.

Kuvassa mies joka pompotteli Pembertonilla eli "Neljän tähden kenu" Joseph E. Johnston


Kuva
Haukka

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » Ti 17.04.2018 19:04

Pysytään edelleen Amerikan Sisällissodassa ja otetaan mukaan myös Intiaaneja. Nämät ovat kevyet kenttäpähkinät, koska joku vastaajista on kuulemma invalidi. En halua lyödä vammaista olentoa. Vanhemmat ovat opettaneet tämän säännön remmin voimalla.

1. Tämä päivä oli Yhdysvaltain yksi historiallisesti tärkein päivä. 09.04.1865 ja paikkana Appomattox Court House. Konfederaation ehdoton ikoni ja sotilasnero Kenraali Robert E. Lee tapasi Unionin Kenraaleita. Silloin Lee sanoi yhdelle Unionin Kenraalille kuolemattomat sanat ja tämä vastasi niihin yhtä kuolemattomasti. Mitkä olivat sanat ja kuka Unionin Kenraali oli tämä vastaaja ?

2. Tällä Kansalla oli takana pitkäaikainen kuuliaisuus Yhdysvaltain Hallitukselle. Vaikka heidät oli alistettu ja muutettu Wichita Intiaanien Virastoon Oklahomaan sekä Intiaani Territorioon Kansasiin. 01.10.1861 he astuivat Unionin puolelle ja paljonko heitä oli silloin "Vapaaehtoisena" ja miten Harper Weeklyn toimittaja kuvaili heidän aseistustaan ?

3. Tämä Kansa osoitti" uskollisuutensa, rohkeutensa ja vakavuutensa " Wichitan viraston loppumisen aikana Lokakuussa 1862. Minkä sotillaalisen uroteon he tekivät ja tarkka erottelu tästä sotatoimesta ?

4. Konfederaatio oli paljon tasa-arvoisempi Intiaaniliittolaisilleen kuin Unioni. Konfederaatiossa yleneminen ja valta annettiin myös Intiaaneille helpommin kuin Unionissa. Suuri Cherokee Kansa oli yksi esimerkki tästä. Sisällissota repi kahtia Cherokeet ja John Ross asettui Unionin puolelle kun taas Stand Watie oli Konfederaation puolella. Eversti Stand Watie oli hyvin taitava ratsuväen johtaja ja osasi hyvin gerilla-taktiikan ja hänen alaisuudessa oli Cherokeita, Seminoleja, Creekejä ja Osageita.

Mikä ja koska oli hänen suurin saavutuksensa sotilaallisesti sodassa ja mitä siinä saatiin mm. ?

5. Mikä oli ehdottomasti koko Sisällissodan kuuluisin Native Yksikkö ja missä kahdessa suuressa taistelussa tämä komppania K kunnostautui ja minkä teon he tekivät ja missä ?

6. Tämä sama Komppania K teki viimeisen todella kuuluisan lopputaistelun v. 1864 kesällä ja moni heistä lauloi tässä verilöylyssä kuolinlaulunsa .
Missä tämä tapahtui ja taistelu sai olosuhteiltaan ja maastosta todellisen helvetin ?

D.Witko

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Haukka » Ke 18.04.2018 17:57

5. Mikä oli ehdottomasti koko Sisällissodan kuuluisin Native Yksikkö ja missä kahdessa suuressa taistelussa tämä komppania K kunnostautui ja minkä teon he tekivät ja missä ?

6. Tämä sama Komppania K teki viimeisen todella kuuluisan lopputaistelun v. 1864 kesällä ja moni heistä lauloi tässä verilöylyssä kuolinlaulunsa .
Missä tämä tapahtui ja taistelu sai olosuhteiltaan ja maastosta todellisen helvetin ?
5. En tiedä oliko tämä Sisällissodan kuuluisin nativeyksikkö. Ainoastaan kuuluisin Mississippin itäpuolella. Niin K-komppania kai koostui Michiganin tarkka-ampujista. Samalla se oli suurin intiaanirykmentti nimenomaan Mississippin itäpuolella. 146 sotilasta, joista lähes kaikkia ottawia, ojibwoja ja potowatomeita. Jotkut käyttävät tuosta porukasta ojibwojen alkuperäistä nimeä Anishnaabe.

Sisällissodan alussa nämä kyseiset intiaanit yrittivät neuvotella Unionin kanssa saadakseen sosiaalisen asemansa ja taloudellisen turvallisuutensa mahdollisimman hyväksi. Eihän Unioni juuri piitannut intiaanien vaatimuksista, eikä kukaan edes ajatellut antavansa ojibwoille ja kumppaneille kaikkia kansallisoikeuksia. Roskasakkia, ajateltiin vaikkei sitä aina suoraan sanottu. Ja mikä tärkeintä, sotaan nämä villit kyllä kelpasivat. Etelävaltioille oli lyötävä luu kurkkuun ja siinä intiaanit saivat kunnian auttaa Unionia . Maineikas K-komppania valjastettiin täyteen iskuunsa vuonna 1863.
K-komppania otti osaa Wildernessin taisteluun, Spotsylvanian taisteluun ja tähän Witkon kysymään Kraaterin taisteluun. Tässä taistelussa ojibwoilla ja kumppaneilla kävivät ammukset vähiin ja heidät saarrettiin kraateriin. Luutnantti William H. Randallin mukaan K-komppanian soturit osoittivat suurta kylmäverisiyyttä . Monet kuolettavasti haavoittuneet kerääntyivät pieniksi ryhmiksi, vetivät paidan päänsä yli ja lauloivat kuolemanlaulunsa ennen kuin henki pakeni.

Itse tuo Kraatterin taistelu oli aika paha molemmille osapuolille. Pohjoisvaltioiden kenraali Ambrose Burnside sai varsinaisen älynvälähdyksen ja päätti 30. heinäkuuta 1864 räjäyttää joukon maan alaisia räjähteitä Sitä ennen pennsylvanialaiset kaivostyöläiset olivat kaivaneet maan alle 150-metriä pitkän tunnelin Etelävaltion linjojen alla. Tunnelin valmistuminen tuotti suurta iloa sen suunnittelijalle ja paukku itsessään oli siihenastisen historian suurin keinotekoinen räjähdys.

Nyt pääsemmekin taistelun nimeen. Räjähdys nimittäin sai aikaan monen vainajan lisäksi valtavan kraatterin. Suuri paukku tappoi kolmasosan etelävaltioiden Etelä-Carolinan prikaatin sotilaista, mutta tuhoutuneen linnoitetuksen takana risteileviin vallihautoihin sijoittanut jalkaväki säilyi ilman menetyksiä. Lisäksi etelävaltioitten teräväpäiset insinöörit olivat sijoittaneet tykit korkeampaan maastoon, josta avautui erinomainen näköala Unionin joukkojen yli. Liittovaltion upseerit olivat puolestaan jättäneet joitakin asioita huomaamatta ja yksi seikka oli tämä: Unionin omat sotilaat juuttuivat räjähdyksessä syntyneeseen kraatteriin, joka muodostui ylipääsemättömäksi esteeksi. Ja etelävaltioisten avatessa vimmatun tulen olivat Unionin joukot pahassa ahdingossa. Hieno voitto luisui käden ulottuvilta ja tuhansia Unionin miehiä haavoittui , satojen menehtyiessä vammoihinsa Petersborough jäi valtaamatta.

"Räjäyttäjä" Ambrose Burnside


Kuva
Haukka

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » Ke 18.04.2018 19:44

Haukka kirjoitti:
5. Mikä oli ehdottomasti koko Sisällissodan kuuluisin Native Yksikkö ja missä kahdessa suuressa taistelussa tämä komppania K kunnostautui ja minkä teon he tekivät ja missä ?

6. Tämä sama Komppania K teki viimeisen todella kuuluisan lopputaistelun v. 1864 kesällä ja moni heistä lauloi tässä verilöylyssä kuolinlaulunsa .
Missä tämä tapahtui ja taistelu sai olosuhteiltaan ja maastosta todellisen helvetin ?
5. En tiedä oliko tämä Sisällissodan kuuluisin nativeyksikkö. Ainoastaan kuuluisin Mississippin itäpuolella. Niin K-komppania kai koostui Michiganin tarkka-ampujista. Samalla se oli suurin intiaanirykmentti nimenomaan Mississippin itäpuolella. 146 sotilasta, joista lähes kaikkia ottawia, ojibwoja ja potowatomeita. Jotkut käyttävät tuosta porukasta ojibwojen alkuperäistä nimeä Anishnaabe.

Sisällissodan alussa nämä kyseiset intiaanit yrittivät neuvotella Unionin kanssa saadakseen sosiaalisen asemansa ja taloudellisen turvallisuutensa mahdollisimman hyväksi. Eihän Unioni juuri piitannut intiaanien vaatimuksista, eikä kukaan edes ajatellut antavansa ojibwoille ja kumppaneille kaikkia kansallisoikeuksia. Roskasakkia, ajateltiin vaikkei sitä aina suoraan sanottu. Ja mikä tärkeintä, sotaan nämä villit kyllä kelpasivat. Etelävaltioille oli lyötävä luu kurkkuun ja siinä intiaanit saivat kunnian auttaa Unionia . Maineikas K-komppania valjastettiin täyteen iskuunsa vuonna 1863.
K-komppania otti osaa Wildernessin taisteluun, Spotsylvanian taisteluun ja tähän Witkon kysymään Kraaterin taisteluun. Tässä taistelussa ojibwoilla ja kumppaneilla kävivät ammukset vähiin ja heidät saarrettiin kraateriin. Luutnantti William H. Randallin mukaan K-komppanian soturit osoittivat suurta kylmäverisiyyttä . Monet kuolettavasti haavoittuneet kerääntyivät pieniksi ryhmiksi, vetivät paidan päänsä yli ja lauloivat kuolemanlaulunsa ennen kuin henki pakeni.

Itse tuo Kraatterin taistelu oli aika paha molemmille osapuolille. Pohjoisvaltioiden kenraali Ambrose Burnside sai varsinaisen älynvälähdyksen ja päätti 30. heinäkuuta 1864 räjäyttää joukon maan alaisia räjähteitä Sitä ennen pennsylvanialaiset kaivostyöläiset olivat kaivaneet maan alle 150-metriä pitkän tunnelin Etelävaltion linjojen alla. Tunnelin valmistuminen tuotti suurta iloa sen suunnittelijalle ja paukku itsessään oli siihenastisen historian suurin keinotekoinen räjähdys.

Nyt pääsemmekin taistelun nimeen. Räjähdys nimittäin sai aikaan monen vainajan lisäksi valtavan kraatterin. Suuri paukku tappoi kolmasosan etelävaltioiden Etelä-Carolinan prikaatin sotilaista, mutta tuhoutuneen linnoitetuksen takana risteileviin vallihautoihin sijoittanut jalkaväki säilyi ilman menetyksiä. Lisäksi etelävaltioitten teräväpäiset insinöörit olivat sijoittaneet tykit korkeampaan maastoon, josta avautui erinomainen näköala Unionin joukkojen yli. Liittovaltion upseerit olivat puolestaan jättäneet joitakin asioita huomaamatta ja yksi seikka oli tämä: Unionin omat sotilaat juuttuivat räjähdyksessä syntyneeseen kraatteriin, joka muodostui ylipääsemättömäksi esteeksi. Ja etelävaltioisten avatessa vimmatun tulen olivat Unionin joukot pahassa ahdingossa. Hieno voitto luisui käden ulottuvilta ja tuhansia Unionin miehiä haavoittui , satojen menehtyiessä vammoihinsa Petersborough jäi valtaamatta.

"Räjäyttäjä" Ambrose Burnside


Kuva
************************************************************

5. Oikein vastattu ja hyvin on Yhdysvaltain Sisällissota myös Nativein osalta Haukalla hallussa. Ehkä kuuluisin ja varsinkin maineikkain oli tämä Unionin Itäisen näyttämön Intiaani yksikkö, joka oli juuri tämä komppania K Michiganin Sharpshooters. Valtaosa koostui Ottawista, Delawareista, Huroneista, Oneidoista, Potawatomeista ja Ojibwaysta. He kuuluivat Potomacin Armeijakuntaan ja olivat komennossa Kenraali Ulysses S. Grantin alaisuudessa.
Yksi heidän maineikkain teko oli 600 Konfederaation sotilaan vangitseminen Shand Housessa itään Petersburgista.

6. Tämä finaali oli todella kovimman luokan verilöyly "Battle of the Crater" Petersburg, Virginia Heinäkuun 30.päivänä vuonna 1864. Tämä taisteu sai helvetin mittasuhteet kun Unionin järkyttävä räjähdys teki tämän "kuolon montun" monille sadoille Unionin sotilaille. Konfederaation sotilaat huusi että tämä kuin kalkkunan metsästystä, kun he ampuivat kivääreillä kraaterin pohjalla olevia Unionin sotilaita ja käänsivät tykit myös alaspäin.
Unionin tappiot olivat nelinkertaiset verrattuna Konfederaation joukkojen tappiohin. Tämä oli osana Petersburgin piiritystä.

Kenraali Ambrose Burnsiden sanotaan antaneen nimensä pulisongeille.

Tämä taistelu on kuvattu todella realistiseksi helvetiksi elokuvassa Cold Mountain alussa.
https://www.youtube.com/watch?v=x5fbYJMEyes

Käytin lähteenä tätä Amazonista viime vuonna tilattua kirjaa kun ei löytynut Adlibriksestä sitä. Tämä Laurence Hauptmanin kirja on minusta parempi kuin Mary Warden When the Wolf Came. Johtuen siitä että Laurence Hauptmanin kirjassa Between Two Fires käsitellään kaikkia eri Kansoja Sisällissodassa kun taas Warden kirjassa on Intiaani Territorion Kansat ainoastaan edustettuina.
Kuva

D.Witko


P.s. Tässä kuva Montusta

Kuva

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Haukka » Pe 20.04.2018 09:41

Vastataan muihin kyssäreihin myöhemmin. Pysyn vielä tuossa Kraatterin taistelussa, sillä sen aikana sattui monia kömmähdyksiä, jotka vaikuttivat tämän verisen tapahtuman etenemiseen. Eräs hyvä esimerkki on Unionin rautatieinsinööri ja prikaatinkenraali James H. Ledlie, joka löi läskiksi hänelle annetut tehtävät. Ledlie oli määrätty Potomacin armeijaan ja hänen ylin esimiehensä oli kenraalimajuri Ambrose Burnside IX-joukoista. Jos oikein tarkkoja ollaan niin Ledlie astui rintamalla surmatun Thomas G. Stevensonin saappaisiin. Petersburgin piirityksen aikana Burnsiden alaisina toimivat ex-kaivosmiehet kaivoivat tuon kuuluisan tunnelinsa ja onnistuivat räjäyttämään maanalaisen räjähteensä. Burnside oli ehkä mies paikallaan, mutta James H. Ledlie oli reppanoitten reppana. Häneltä puuttui sotilaallinen koulutus ja häntä on kuvattu sotakentille soveltumattomaksi jänishousuksi ja aivan liian heikoksi ihmiseksi. Yksi Ledlien alaisista tunnusti myöhemmin, että Ledlie ei ollut ainoa nahjus, vaan puolet hänen alaisistaan oli samaa maata.

Jo toukokuisissa vuoden 1863 taisteluissa Ledlie osoitti epäpätevyytensä. Hän yritti kovasti näyttää että hänessä on miestä prikaaninkenraaliksi, mutta näytöt olivat vaatimattomia ja moni ivasi Ledlietä selän takana. Ja kun Ledlietä ja hänen sotilaitaan olisi tarvittu Kraatterin taistelussa, niin missä kyseiset miehet olivat? Ainakin itse Ledlie istui pomminkestävässä bunkkerissa kaukana linjojen takana ja veti kaksin käsin viinaa kitusiinsa. Tosin Ledlie ei syyllistunyt yksinjuopotteluun, vaan hänen kanssaan vietti rattoisaa virkistyshetkeä myös muuan toinen kenu, jonka nimeä en tähän hätään löydä. Herrat olivat tulleet siihen tulokseen, että ei sota kahta miestä kaipaa.

Tietenkään edellämainitut herrasmiehet eivät olleet rintamalla ainoita, joille häppä maittoi. Sotilaille jaetut ”terveydelle tarkoitetut” viskiannokset jakaantuivat miten sattui koska joukossa oli paljon täysin raittiita. Yleensä sotilaat nauttivat lääkkeensä iltaisin, mutta upseerien puolella homma lähti lapasesta varsinkin Ledliellä.


Kuva
Haukka

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Haukka » Pe 20.04.2018 11:04

Sen verran jatkan tuota, että kenraali Ledlien ryyppykaveri oli kenraali Edward Ferrero. Kenut kittasivat rommia, ei viskiä. Tämä Ferrero taas ei siviilissä ollut mikä mies tahansa, vaan hän oli tanssinopettaja, koreokrafisti ja tanssiaisten järjestäjä. Kun tällainen mies eksyy armeijaan, on selvä, että pikkujalka vipattaa. Näin kävi Ferrerollekin. Hän muuten johti erästä Unionin vapaaehtoista jalkaväkirykmenttiä. Petersburgin taistelussa hän komensi mustien sotilaiden joukkoa, mutta ei se tuntunut mukavalta hommalta. Paljon mieluummin hän istui pommisuojassa linjojen takana ja nautiskeli kenraali Ledlien kera hyvää rommia. Ja missä Ferrero oli mukana, siellä pantiin jalalla koreasti. Ledlie vakuutteli, että hänen kaltaisensa mies, jolla on neljä vasenta jalkaa, ei opi tanssimaan ikinä. Ferrero oli eri mieltä. Hän kumarsi kohteliaasti Ledlielle ja jollotti:

Saanko..hik..luvan, sir. Ota sille neljännellekin jalalle...hik...kunnon tömpsyt, sitten...hik...mennään eikä meinata.

Sen jälkeen Lidlietä vietiin. Kenut kävivät läpi kaikki mahdolliset tanssit ja rommikin hupeni kuin huomaamatta. Hieman kauempaa kantautui tykinlaukausten jyly, mutta se toimi Ferrerolla ikäänkuin rytmikkäänä taustamusiikkina. Ledlie vikisi, Ferrero vei.


Kuva
Haukka

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » Pe 20.04.2018 12:39

Hyvin mielenkiintoista juttua ja tämä juoppotelu oli tosiaan fakta historiaa, sillä Kenraali James H. Ledlien tunnettiin juoppona ja politiikka "Kenraalina", joka tarkoitti tietysti sitä että miehen sotilaallisista taidoista ei ollut mitään mainittavaa, sillä tenuttelua ei katsottu sotilastaidoksi. Sotilaille oli tapana antaa kunnon ryypyt kun oli tiedossa kovan luokan koitos ja näitähän riitti. Ensimmäinen ja Toinen Taistelu Bull Run oli vain yksi esimerkki. Pea Ridgen Taistelussa, jossa muuan osapäivä gigolo Kenraali Earl Van Dorn otti häppää kunnolla, niin se taistelu oli Unionin Intiaaniliittolaisille järkyttävä kokemus "valkoisen miehen suursodasta". Nuoret Cherokeet ja Creekit eivät olleet ikinä tykistötulessa ja Konfederaatio käytti myös nk. rypälepommeja, joissa oli ketjuilla kiinni nauloja, metallin, lasin ym. kivaa sirpaletta tuottamassa repiviä osumia. Cherokeet ja Creekit katsoivat kauhistuneina, kun heidät oli komentaja jättänyt harjulle yksin ja kuinka pommit repivät kappaleiksi heitä. No hehän olivat intiaaneja vain Jenkkien mielestä.

Palaan vielä Kraaterin tapahtumiin. Burnside oli alunperin halunnut että värillisten l. mustien joukot tekevät ensi ryntäyksen, mutta Kenraalit Grant ja Meade tuumivat että ei näytä aattelliselta puolelta kovin hyvältä, jos mustat lyödään tykin ruuaksi ja peruuttivat Burnsiden käskyn ja suunnitelman.
Taistelu oli Unoninlaajuinen katastrofi, jossa mustia murhattiin surutta ja vangittiin. Itse muistan kyllä että Konfederaatiolla oli yksi ainoa linja, jokainen musta asepuvussa ei saanut sotavangin oikeuksia, vaan tapettiin välittömästi ja sama päti heidän valkoisiin upseereihin, jos heidät saatiin kiinni johtaessa mustien yksiköitä.

Burnside sentään menetti virkansa ja sodan loputtua mies potkittiin ulos armeijasta.
Löysin tuon hyvä linkin jossa oli juuri näiden kahden kenun juoppotelu show.

Tässä mustia sotilaita juuri Ferrarro'sin Divisioonasta Battle of the Crater, Petersburg 1864.
Kuva

D.Witko
P.s. Ei ole mikään kiire vastata pähkinöihin vaan syvennytään nähin eri tapahtumiin vaikka juuri tuon "montun" fiaskoon.

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Haukka » La 21.04.2018 08:37

1. Tämä päivä oli Yhdysvaltain yksi historiallisesti tärkein päivä. 09.04.1865 ja paikkana Appomattox Court House. Konfederaation ehdoton ikoni ja sotilasnero Kenraali Robert E. Lee tapasi Unionin Kenraaleita. Silloin Lee sanoi yhdelle Unionin Kenraalille kuolemattomat sanat ja tämä vastasi niihin yhtä kuolemattomasti. Mitkä olivat sanat ja kuka Unionin Kenraali oli tämä vastaaja ?

2. Tällä Kansalla oli takana pitkäaikainen kuuliaisuus Yhdysvaltain Hallitukselle. Vaikka heidät oli alistettu ja muutettu Wichita Intiaanien Virastoon Oklahomaan sekä Intiaani Territorioon Kansasiin. 01.10.1861 he astuivat Unionin puolelle ja paljonko heitä oli silloin "Vapaaehtoisena" ja miten Harper Weeklyn toimittaja kuvaili heidän aseistustaan ?

3. Tämä Kansa osoitti" uskollisuutensa, rohkeutensa ja vakavuutensa " Wichitan viraston loppumisen aikana Lokakuussa 1862. Minkä sotillaalisen uroteon he tekivät ja tarkka erottelu tästä sotatoimesta ?

4. Konfederaatio oli paljon tasa-arvoisempi Intiaaniliittolaisilleen kuin Unioni. Konfederaatiossa yleneminen ja valta annettiin myös Intiaaneille helpommin kuin Unionissa. Suuri Cherokee Kansa oli yksi esimerkki tästä. Sisällissota repi kahtia Cherokeet ja John Ross asettui Unionin puolelle kun taas Stand Watie oli Konfederaation puolella. Eversti Stand Watie oli hyvin taitava ratsuväen johtaja ja osasi hyvin gerilla-taktiikan ja hänen alaisuudessa oli Cherokeita, Seminoleja, Creekejä ja Osageita.

Mikä ja koska oli hänen suurin saavutuksensa sotilaallisesti sodassa ja mitä siinä saatiin mm. ?
Kesäkuussa 1864 Stand Watie teki ainakin yhden kuuluisimmista urotöistään. Hän sieppasi J.R Williamsin. Ja ei kuulkaa tämä Williams suinkaan ollut ketään Unionin upseereista. Williams ei ollut kaksijalkainen ollenkaan vaan se oli höyrylaiva. Nimittäin kesäkuun 15 päivänä 1864, höyrylaiva J. R. Williams eteni ylös Arkansas-jokea, lähtöpaika Fort Smith, saapumispaikka Fort Gibson . Aluksen lasti oli yhden lähjteen mukaan etupäässä kanttiinitavaroita ja ruokaa niille intiaanipakolaisille, jotka olivat äskettäin palanneet maanpakolaisuudestaan Kansasissa ja Missourissa ja toivoivat voivansa saada takaisin hylkäämänsä kodit intiaaniterritoriossa.

Kun höyrylaina oli Pleasant Pointin mutkassa Canadian Riverin suulla, Stand Watien johtama ryhmä teki iskunsa. Sotavoimiin kuului noin 400 cherokeeta, chickasawia, choctawia ja creekiä, saattoi joukossa olla muutama seminolikin. Näillä etelävaltioiden hurjilla pojilla oli mukanaan tykit ja kiväärit ja piiritys oli tietenkin tarkkaan suunniteltu juttu. Leppoisasta purjehduksesta nautiskeleva J. R. Williams-parka joutui vimmatun tulituksen kohteeksi. Varsinkin piirittäjien tykistö oli armottoman tehokas. Aluksen höyrypannu, savupiippu ja pilottihytti vaurioituivat tulituksessa ja nopeasti kaivasta tuli jokseenkin hyödytön liikkumaväline. Laivan mukana ollut luutnantti Cookin johtama 25-miehinen sotilassaattue vastasi aluksi Watien armeijan tuleen. Nähtyään, ettei voisi mitään vihollisen tulitlivoimalle, luutnantti Cook päätti vetäytyä miehineen ja hakea apuvoimia läheisestä Unionin leiristä. Myös laivan kapteeni katsoi ainoaksi mahdollisuudekseen paeta. Watie ja osa hänen miehistään kapusi hylättyyn laivaan ja onnistui hinaamaan sen läheiselle hiekkasärkälle. Täällä intiaanisotilaat tutkivat mitä saalis piti sisällään.

Ja siitä sitten lähteet ovatkin montaa eri mieltä. Eräiden tietojen mukaan lasti sisä'lsi yli 1000 barrelia jauhoja ja valtavat määrät pekonia. Toinen lähde väittää, että lasti sisälsi pelkästään miesten pukuvaatehtimon upeimpia luomuksia kuten silinterihattuja, smokkeja, hienoja housuja, nilkkaimia, damaskeja ym. Sitkeän huhun mukaan Watie ja hänen miehensä pitivät kyseisiä vaatteitaan virkapukuinaan tapahtuman jälkeen. Mahtoi olla amerikan tyylikkäin intiaaniarmeija. Lastina oli myös 400 tarkka-ampumiseen tarkoitettua kivääriä ja 600 uutuuttaan kiiltelevää revolveriä. Jokaiselle löytyi omansa ja jäi vielä ylikin. Intiaanit kuljettivat sotasaaliin mukanaan. Ennen lähtöään Watie iotse tuikkasi höyrylaivan tuleen. J. R. Williams jökötti tyynenä hiekkasärkällä ja tyytyi karmeaan kohtaloonsa.

Stand Watie muotikuteissaan. (Vahinko ettei löydy kuvaa hänen herrasmiesarmeijastaan)


Kuva
Haukka

Vastaa Viestiin