pahkinoita purtavaksi

Amerikan intiaaneja ja intiaanikulttuureja koskeva keskustelu
Haukka
Viestit: 6146
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

ViestiKirjoittaja Haukka » La 16.06.2018 06:34

Tuo Bill Marshallin appiukonkin nimi vaihtelee, joten vaikuttaa että kaksi eri Josea ovat menneet sekaisin kirjoittajilta. Joissakin lähteissä tarjottu José Nocar nimittäin muuttuu ainakin muutamassa google-kirjassa Josè Lacanoksi. ja kyseistä Lacanoa tarjotaan Billin appiukoksi. Juan Verdigo puolesrtaan vaihtuu Juan Berusiksi, mutta sama häiskö. Lacano on jo vanha ukko. mutta iästään huolimatta hänet heitetään vankilaan Marshallin ja Verdigon kanssa. Myöhemmin Lacano vapautetaan, mutta hänen vaimonsa eli Bill Marshallin anoppi todistaa Billiä vastaan. Myös Warnerin ranchilla palvelijana ollut intiaanipoika antaa väärän todistuksen Billiä vastaan, mutta hän kärähtää tästä myöhemmin. Poika saa palkkioksi 25 raipaniskua paljaaseen selkäänsä.

Marshall ei saa vapauttaan, sillä vaikka hän olisikin ollut syytön Garran kapinassa tehtyihin murhiin, hänen uskottiin kuitenkin olevan se henkilö, joka oli yhdistänyt kapinoivat intiaanit ja antanut käskyn tappamiseen. Siis kapinan "Mastermind" eli mies kaiken takana. Bill vakuutti useaan otteeseen olevansa syytön, mutta siitä ei ollut mitään mainittavaa hyötyä. Hän oli sandiegolaisten ja samalla yhteiskunnan vihollinen numero yksi ja läpeensä asti paatunut tyyppi, jonka pahuudelle ei löytynyt mitään rajaa. Kenties hän oli astunut vahingossa jonkun merkittävän sandiegolaisen varpaille tai vikitellyt tämän vaimoa. Kuka tietää. Itse uskon joka tapauksessa, että tässä tehtiin kärpäsestä härkänen.

Kannattaa siis ajatella ennen kuin ottaa vaimon vieraasta kulttuurista. Tänä päivänä sellaista tekoa katsotaan läpi sormien ainakin joissakin länsirannikon kaupungeissa kuten Porissa, mutta 1850-luvun San Diegossa se oli kuolemansynneistä pahin.

Näpit irti valkoinen sika, mikäli haluat elää!


Kuva
Haukka

Witko
Viestit: 7569
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

ViestiKirjoittaja Witko » La 16.06.2018 09:32

Haukka kirjoitti:Tuo Bill Marshallin appiukonkin nimi vaihtelee, joten vaikuttaa että kaksi eri Josea ovat menneet sekaisin kirjoittajilta. Joissakin lähteissä tarjottu José Nocar nimittäin muuttuu ainakin muutamassa google-kirjassa Josè Lacanoksi. ja kyseistä Lacanoa tarjotaan Billin appiukoksi. Juan Verdigo puolesrtaan vaihtuu Juan Berusiksi, mutta sama häiskö. Lacano on jo vanha ukko. mutta iästään huolimatta hänet heitetään vankilaan Marshallin ja Verdigon kanssa. Myöhemmin Lacano vapautetaan, mutta hänen vaimonsa eli Bill Marshallin anoppi todistaa Billiä vastaan. Myös Warnerin ranchilla palvelijana ollut intiaanipoika antaa väärän todistuksen Billiä vastaan, mutta hän kärähtää tästä myöhemmin. Poika saa palkkioksi 25 raipaniskua paljaaseen selkäänsä.

Marshall ei saa vapauttaan, sillä vaikka hän olisikin ollut syytön Garran kapinassa tehtyihin murhiin, hänen uskottiin kuitenkin olevan se henkilö, joka oli yhdistänyt kapinoivat intiaanit ja antanut käskyn tappamiseen. Siis kapinan "Mastermind" eli mies kaiken takana. Bill vakuutti useaan otteeseen olevansa syytön, mutta siitä ei ollut mitään mainittavaa hyötyä. Hän oli sandiegolaisten ja samalla yhteiskunnan vihollinen numero yksi ja läpeensä asti paatunut tyyppi, jonka pahuudelle ei löytynyt mitään rajaa. Kenties hän oli astunut vahingossa jonkun merkittävän sandiegolaisen varpaille tai vikitellyt tämän vaimoa. Kuka tietää. Itse uskon joka tapauksessa, että tässä tehtiin kärpäsestä härkänen.

Kannattaa siis ajatella ennen kuin ottaa vaimon vieraasta kulttuurista. Tänä päivänä sellaista tekoa katsotaan läpi sormien ainakin joissakin länsirannikon kaupungeissa kuten Porissa, mutta 1850-luvun San Diegossa se oli kuolemansynneistä pahin.

Näpit irti valkoinen sika, mikäli haluat elää!


Kuva


**********************************************************
Veikkaan vahvasti että Porissa katsotaan tätä olentoa läpi sormien, mikä minusta on väärin. Ei mitään etuoikeuksia aasialaisille ja varsinkaan jos on Nousevan Auringon Maasta kotoisin. Ovat vielä ruskeitakin sekä ilkeitä miehille. Witko on lyöty, mutta nousee taas herraksi ja hidalgoksi viikonlopun jälkeen. Taidan vaihtaa tuon kuvan naisen päittäin Huutokauppakeisari Aki Benjamin Palsamäen tuhtiin Heli-vaimoon ja Aki saa tuta mitä on aasialainen peli. Akin kannattaa alkaa treenata noin niin kuin tulevia koitoksia varten. Heli on ollut leppoisan lauhkea olento ja vetelä , mikä sopii paremmin perunalaariin. Mikä ihmeen Aki-sota nyt alkoi vai meniko Witko sekaisin Garra-kapinasta.
Kuva

Witko

Witko
Viestit: 7569
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

ViestiKirjoittaja Witko » La 16.06.2018 13:41

Heitetään uudet pähkinät areenalle kun nyt on hyvää aikaa kerrankin.

Pysytään samoissa territorioissa Arizona, Kalifornia ja Nebraska lisäksi.
Tämä välillä hyvinkin sotainen Kansa oli sodassa niin amerikkalaisia vastaan kuin muita eri Kansoja vastaan. Heidän väkilukunsa oli siinä 4 000 ihmisen paikeilla 1850-luvulla.

Varhais-keväällä 1850-luvun loppupuolella amerikkalaiset järjestivät retkikunnan erään everstiluuntantin johdolla tämän Kansan maahan ja tarkoitus oli rakentaa linnake ja syy suojella Itä-ja Länsi-Eurooppalaisia emigrantteja joiden kimppuun tämä Kansa hyökkäsi aika ajoin.

1. Minkä nimiseen sotaan tämä retkikunnan ja linnakeen perustaminen ajoi ja sitä käytiin 1850-luvunloppu puoliskolla lähes kaksi vuotta ?

2. Tämän sodan sytytti viimeinen teko jonka amerikkalaiset tekivät ja se liittyi puuvillapuihin. Mitä oikein tapahtui tässä ensimäisessä isossa konfliktissa ja kuinka paljon tässä oli mukana sotureita kahdesta Kansasta l. mistä Kansoista ?

3. Amerikkalaisilla oli myös Intiaaniliittolais-Kansa ja mikä Kansa heillä oli liittolaisena mukana tässä omaa nimeään kantavassa sodassa ?

4. Tämän Kansan yksi päälliköistä oli ensimmäinen Lounaisalueiden Intiaani Kansan päällikkö joka kävi Washingtonissa ja tapasi Abraham Lincolnin. Palatessaan Washington D.C. matkalta, hänellä oli useita eri lahjoja, mutta yksi oli kaikkein erikoisin lahja ja tästä erikoisuudesta hän ei luopunut eläessään.
Mikä tämä lahja oli ?

5. Eräällä matkallaan New Yorkissa hän tapasi vanhan tuttunsa joka oli valkoinen ja asunut tämän päällikön Kansan parissa ja hän osasi puhua myös tämän Kansan kieltä. Päällikkö kertoi kuulumisiaan ja tämä oli lämminhenkinen tapaaminen jossa hän kertoi erään tyttäristään kaipaavan vanhaa tuttuaan.
Minkä niminen oli tämä valkoinen ja missä olosuhteissa he olivat tutustuneet ?

5. A. Vuosi ennen tämän sodan syttymistä amerikkalaisten kanssa, tämä Kansa kävi Liittolaisineen kovan taistelun toista Kansaa vastaan.
Siinä oli mukana satoja sotureita hyökkääjien puolelta ja uhriluvut olivat kovat. Sanottiin että tämä oli viimeinen taistelu Nativein kesken Arizonassa ja ylipäätänsä koko Pohjois-Amerikassa. Millä nimellä tämä taistelu jäi historiaan ja miten siinä kävi ?

5. B. Tämä joukkomurha tapahtui 1870-luvun alussa kuukausi ennen joulua ja se jäi aina vähän mysteeriseksi episodiksi. Paikkana oli Länsi-San Franciscon aluelela La Pazin tiellä postivaunuissa. Yksi syy mikä teki tästä joukkomurhasta tunnetun oli sen yksi kuuluisa uhri joka oli Yhdysvaltain nouseva tähti ja millä nimellä tämä joukkomurha jäi historiaan ja siinä erehdyttiin ensiksi hyökkaäjistä ?

Witko

Haukka
Viestit: 6146
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

ViestiKirjoittaja Haukka » Su 17.06.2018 18:43

5. B. Tämä joukkomurha tapahtui 1870-luvun alussa kuukausi ennen joulua ja se jäi aina vähän mysteeriseksi episodiksi. Paikkana oli Länsi-San Franciscon aluelela La Pazin tiellä postivaunuissa. Yksi syy mikä teki tästä joukkomurhasta tunnetun oli sen yksi kuuluisa uhri joka oli Yhdysvaltain nouseva tähti ja millä nimellä tämä joukkomurha jäi historiaan ja siinä erehdyttiin ensiksi hyökkaäjistä ?

Hyvä kyssäri, vaikka Witko näkökään viettääkin joulua 5. päivänä joulukuuta. Mutta ei se mitään. Kukin saa viettää jouluaan milloin itse sopivaksi näkee. Tässä haetaan 5. marraskuuta 1871 tapahtunutta Vickenburgin verilöylyä., joka järjestettiin muka yavapai-heimon toimesta. Eräällä henkilöllä oli omat syynsä syyllistää nimenomaan yavapait.

Mitäkö tapahtui? No Intiaanit tulivat ja kävivät La Pazin tiellä Vickenburgissa (San Bernadinosta länteen) matkanneen postivaumun kimppuun. Syntyneessä yhteenotossa vaunujen viisi matkustajaa ja vankkurinajaja saivat surmansa. Eräs heistä oli bostonilainen Frederick Loring, joka oli saavuttanut kuuluisuutta kirjallisilla ansioillaan. Ei hänen tuotantoaan Suomessa luettu, mutta kotimaassaan hän oli arvostettu runoilija, novellisti ja kirjailija. Appletonin aikakausilehden päätoimittaja lähetti Loringin kirjeenvaihtajaksi Arizonaan ja tällä matkalla intiaanit katkaisivat matkan ja Loringin kirjeenvaihtajan ura loppui äkillisesti. Hyökkäyksessä hengissä selvinnyt William Kruger-niminen heppu kantoi Molly Stephard-nimisen naismatkustajan turvaan, mutta uroteko jäi hyödyttömäksi, sillä Molly menehtyi myöhemmin haavojensa aiheuttamaan tulehdukseen. Jos menehtyi, tästä kuolemantapauksesta ei löydy minkäänlaisia todisteita. Krugerin väittämän mukaan vähintään 15 yavapai-intiaania osallistui verilöylyyn. Kruger ja muut matkustajat olivat yrittäneet puolustautua mahdollisimman tehokkaasti, mutta kun ensimmäinen matkustaja ammuttiin ja skalpeerattiin, Kruger ja kumppanit katsoivat vastarinnan turhaksi. Väkivahvana miehenä Kruger sieppasi Molly-kaunokaisen syliinsä ja porhalsi pakoon. Tietenkin voitaisiin kysyä mistä Kruger tiesi, että hyökkääjät olivat nimenomaan yavapaita. Hän tuskin erotti yavapaita apachista tai mohavesta.

Niinhän siinä sitten kävikin. Rangaistusretkikunta lähetettiin kostoiskuksi Dale Creekin apache-mohave reservaattiin.

Jos palataan vielä tuohon hyökkäykseen, siinä oli yllin kyllin mietittävää. Tapahtumapaikan jälkien tarkassa tutkimuksessa kävi muun muassa selville se, että hyökkääjien jäljet johtivat ensin kohti apache-mohave yhteisreservaattia, mutta äkkiä jäljet muuttivatkin suuntaa ja lähtivät kohti Vickenburgia, jossa verilöyly tehtiin. Siis todennäköisesti hämäys, jolla syyllistettiin apachet ja mohavet. Tällaista hämäystä eivät olisi suinkaan tehneet rauhallisina tunnetut yavapait, vaan eräs toinen porukka. Nimittäin meksikolaiset rosvot. He olivat naamioituneet intiaaneiksi, jotta homma varmasti menisi apachien ja mohavein piikkiin.

Mutta äskeinen teoria sai vierelleen vielä huikeamman teorian. Sen mukaan koko homma oli lähtöisin Krugerin ja hänen mielitiettynsä aivoista. He olivat päättäneet ryöstää kanssamatkustajansa ja lavastaa jutun intiaanien tekemäksi verilöylyksi. Tämän teorian mukaan Kruger oli itse palkannut joukon apacheja näyttelemään hyökkääjien vaativan roolin. Verityöt teki niinikään Kruger itse ampumalla osan matkustajista vaunun sisälle. Krugerin ja Molly-tyttösen motiivina oli vaunuissa kuljetettava kulta, jonka he piilottivat tapahtumapaikan läheisyyteen. Krugerin oli tarkoitus noutaa piilotettu kulta myöhemmin, mutta hän ei voinut tehdä sitä koska verilöylystä tuli suuri kansallisen kiinnostuksen kohde. Niin siis kulta jäi maatumaan maanalaiseen hautaansa ja katkeroitunut Kruger jäi kituuttumaan köyhää ja kurjaa elämäänsä. Hän joutui kysymysten ristituleen vielä useita kertoja ja haastoi vuonna 1884 oikeuteen hallituksen, jonka olisi pitänyt korvata hänelle verilöylyssä menetetyt rahat.

Vickenburgin verilöylyä käsiteltiin pitkään ja lopputulos on: ratkaisematon.


Kuva
Haukka

Witko
Viestit: 7569
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

ViestiKirjoittaja Witko » Ma 18.06.2018 18:19

Haukka kirjoitti:
5. B. Tämä joukkomurha tapahtui 1870-luvun alussa kuukausi ennen joulua ja se jäi aina vähän mysteeriseksi episodiksi. Paikkana oli Länsi-San Franciscon aluelela La Pazin tiellä postivaunuissa. Yksi syy mikä teki tästä joukkomurhasta tunnetun oli sen yksi kuuluisa uhri joka oli Yhdysvaltain nouseva tähti ja millä nimellä tämä joukkomurha jäi historiaan ja siinä erehdyttiin ensiksi hyökkaäjistä ?

Hyvä kyssäri,
vaikka Witko näkökään viettääkin joulua 5. päivänä joulukuuta. Mutta ei se mitään. Kukin saa viettää jouluaan milloin itse sopivaksi näkee
. Tässä haetaan 5. marraskuuta 1871 tapahtunutta Vickenburgin verilöylyä., joka järjestettiin muka yavapai-heimon toimesta. Eräällä henkilöllä oli omat syynsä syyllistää nimenomaan yavapait.

Mitäkö tapahtui? No Intiaanit tulivat ja kävivät La Pazin tiellä Vickenburgissa (San Bernadinosta länteen) matkanneen postivaumun kimppuun. Syntyneessä yhteenotossa vaunujen viisi matkustajaa ja vankkurinajaja saivat surmansa. Eräs heistä oli bostonilainen Frederick Loring, joka oli saavuttanut kuuluisuutta kirjallisilla ansioillaan. Ei hänen tuotantoaan Suomessa luettu, mutta kotimaassaan hän oli arvostettu runoilija, novellisti ja kirjailija. Appletonin aikakausilehden päätoimittaja lähetti Loringin kirjeenvaihtajaksi Arizonaan ja tällä matkalla intiaanit katkaisivat matkan ja Loringin kirjeenvaihtajan ura loppui äkillisesti. Hyökkäyksessä hengissä selvinnyt William Kruger-niminen heppu kantoi Molly Stephard-nimisen naismatkustajan turvaan, mutta uroteko jäi hyödyttömäksi, sillä Molly menehtyi myöhemmin haavojensa aiheuttamaan tulehdukseen. Jos menehtyi, tästä kuolemantapauksesta ei löydy minkäänlaisia todisteita. Krugerin väittämän mukaan vähintään 15 yavapai-intiaania osallistui verilöylyyn. Kruger ja muut matkustajat olivat yrittäneet puolustautua mahdollisimman tehokkaasti, mutta kun ensimmäinen matkustaja ammuttiin ja skalpeerattiin, Kruger ja kumppanit katsoivat vastarinnan turhaksi. Väkivahvana miehenä Kruger sieppasi Molly-kaunokaisen syliinsä ja porhalsi pakoon. Tietenkin voitaisiin kysyä mistä Kruger tiesi, että hyökkääjät olivat nimenomaan yavapaita. Hän tuskin erotti yavapaita apachista tai mohavesta.

Niinhän siinä sitten kävikin. Rangaistusretkikunta lähetettiin kostoiskuksi Dale Creekin apache-mohave reservaattiin.

Jos palataan vielä tuohon hyökkäykseen, siinä oli yllin kyllin mietittävää. Tapahtumapaikan jälkien tarkassa tutkimuksessa kävi muun muassa selville se, että hyökkääjien jäljet johtivat ensin kohti apache-mohave yhteisreservaattia, mutta äkkiä jäljet muuttivatkin suuntaa ja lähtivät kohti Vickenburgia, jossa verilöyly tehtiin. Siis todennäköisesti hämäys, jolla syyllistettiin apachet ja mohavet. Tällaista hämäystä eivät olisi suinkaan tehneet rauhallisina tunnetut yavapait, vaan eräs toinen porukka. Nimittäin meksikolaiset rosvot. He olivat naamioituneet intiaaneiksi, jotta homma varmasti menisi apachien ja mohavein piikkiin.

Mutta äskeinen teoria sai vierelleen vielä huikeamman teorian. Sen mukaan koko homma oli lähtöisin Krugerin ja hänen mielitiettynsä aivoista. He olivat päättäneet ryöstää kanssamatkustajansa ja lavastaa jutun intiaanien tekemäksi verilöylyksi. Tämän teorian mukaan Kruger oli itse palkannut joukon apacheja näyttelemään hyökkääjien vaativan roolin. Verityöt teki niinikään Kruger itse ampumalla osan matkustajista vaunun sisälle. Krugerin ja Molly-tyttösen motiivina oli vaunuissa kuljetettava kulta, jonka he piilottivat tapahtumapaikan läheisyyteen. Krugerin oli tarkoitus noutaa piilotettu kulta myöhemmin, mutta hän ei voinut tehdä sitä koska verilöylystä tuli suuri kansallisen kiinnostuksen kohde. Niin siis kulta jäi maatumaan maanalaiseen hautaansa ja katkeroitunut Kruger jäi kituuttumaan köyhää ja kurjaa elämäänsä. Hän joutui kysymysten ristituleen vielä useita kertoja ja haastoi vuonna 1884 oikeuteen hallituksen, jonka olisi pitänyt korvata hänelle verilöylyssä menetetyt rahat.

Vickenburgin verilöylyä käsiteltiin pitkään ja lopputulos on: ratkaisematon.


Kuva


***************************************************************'

5. B. Haukka Haukka! Etkö muista että Witko Kansalla on aina joulu samoin kuin juhannus. Luin alkuperäistä gregoriaanista kalenteria ja siinä oli merkitty 5. päivä joulukuuta on todellinen Joulu ja eräs Tonto Apache vahvisti sen minulle suoraan Sonoran E-mailista, ettäs tiedät.

Se siitä laskuvirheestä ja totta toki Wickenburgin Verilöyly tapahtui aamulla vähän ennen klo 08.00, 05.11.1871. Minua kiinnostaa myös tämä mysteerioksi jäänyt verilöyly ja siitä on hyvin paljon netissä artikkeleita ja on myös kirjoitettu kirjoja, tässä muutama mainos :
Kuva
Kuva

Yksi perusongelma on jo se, että hautoja on liian monta koska kuusi kuoli hyökkäyksessä ja hautoja löydettiin kymmennen. Nämät oli tuotu jälkeen verilöylyn. Yavapait joita syytettiin 15. soturin hyökkäyksestä ja jopa kenraali Crook itse kertoi että Intiaaneja saattoi olla 50. soturia. Crook ei tietääkseni osannut selvännäkijän taitoja tai ollut edes parrakas meedio, vaan mies jota viisi vuotta myöhemmin Montanassa kuritti muuan Crazy Horse oikein kunnolla Rosebudissa. Apache Mohavet olivat Crookin listalla ykkösinä ja sitten tulivat Yavapait hyvänä kakkosena. Syyskuussa-1872 ja maaliskuussa-1873 yli 120 Yavapajaa tapettiin Yhdysvaltain armeijan kampanjoissa. Vuonna 1875 Yavapaita, Tonto Apacheita ja Hualapaita yhteensä 1,426 Intiaania marsitettiin San Carloksen Paratiisi Reservaatioon ja matkan aikana 105 Intiaania näistä kuoli.

Yksi teoria oli tuo scalppaus ja ei ollut Apachein tekosia, koska heillä ei ollut tapana kajota vainajiin ja vielä vähemmän scalpata. Meksikolaiset bandiitit tai anglot, jotka olisivat pukeutuneet Intiaaneiksi, olivat yksi varteenotettava teoria ja tuo Krugerin ja Mollyn teoria on vahva, koska mukana oli iso rahalähetys. Mollyn kuolemasta tulehdukseen myöhemmin ei ole mitään todisteita. Loring tuo nouseva kirjailija, politiikko ja lahjakas toimittaja nuori mies, kuoli hirveisiin tuskiin tapahtumapaikalla, hän sai luodin keuhkoihinsa ja oksensi verta maassa kiemurrellen ja seuraava laukaus oikeanpuoleiseen silmään teki lopun hänestä, mutta kasvot olivat pahoin runnellut. William Krugergin kertomaa. Tämä on minusta mielenkiintoinen aihe, koska siinä on niin monta ristiriitaa, että pelkkä Intiaanien hyökkäys on liian heppoinen vastaus. Haukan vastaus oli jatodella oikein ja hyvin laajasti käsitelty näitä eri vaihtoehtoja, siitä kunnia tälle karwaiselle epelille ja se on pakko myöntää Witko Raakin.

Tässä valokuva Frederick Wadsworth Loringista, joka on otetettu 48. tuntia ennen hänen kuolemaansa.
Kuva

Witko

Haukka
Viestit: 6146
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

ViestiKirjoittaja Haukka » Ma 18.06.2018 20:29

Kueltämättä tässä mystisessä tapahtumassa on jotakin hyvin koukuttavaa. Kuka sen oikeastaan teki ja mitä ihmettä siellä itse asiassa tapahtui. Kruger ja hänen Molly-kullannuppunsa antoivat hyvin mahtipontisen kuvauksen tapauksesta Los Angeles Daily Newsiin tammikuun alussa 1872. Jo otsikko oli vertahyytäbä Wickenburg Massacre. Hieman pienemmälle tekstillä luki :Eloonjääneet julkistavatt jännittävän kertomuksensa tapahtumast.

Vahinko vain, että oma tietsikkani jätti antamatta tuon kertomus-sivun kirjasta "Massacre at Wickenburg", mutta ehkä se oli juuri tuo sama kertomus, jonka Witko kertoi. Tietenkin Krugerin saksalainen syntyperä mainittiin ja hänen älykkyyttään kehuttiin. Ihonväriltään Kruger oli hyvin vaalea ja hänen pituuskasvunsa oli jämähtänyt teinipojan mittoihin. Vastapainoksi hän oli kasvanut leveyssuuntaan ja vartalon rakenne oli harvinaisen järeä. Molly-typykkä puolestaan oli pitkulainen ja hoikkavyötäröinen kaunotar, joka käänsi muidenkin kuin Krugerin pään. Mukana ollut kirjailija Loring oli aivan hulluna Mollyn perään ja Kruger joutui vahtimaan jatkuvasti mielitiettynsä koskemattomuutta.

Kun tämä verilöylyn mittasuhteet saavuttanut tapahtuma alkoi käydä liian hurjaksi, Kruger kaappasi Möllyn syliinsä ja pinkoi läheiseen pensaikkoon minkä länkissäärilkään pääsi. Intiaanit eivät halunneet päästää kaksikkoa karkuun, mutta Krugeri oli toista mieltä. Hän sai käsiinsä humman ja heitti Mollyn poikittain sen päälle. Tämän tehtyään Kruger hyppäsi itse hevosen selkään ja sitten mentiin lujaa. Humma oli nopea kuin Texasin ihmepoika Becos Billin kuuluisa ratsu Myrskytuuli. Lisäksi Krugerin ratsulla oli kaikki maineikkaiden appaloosa-hevosten hyvät ominaisuudet. Intiaanit jäivät jälkeen ja välimatka kasvoi silmissä. Tosin apachet, kuten kirja väittää, laukoivat pistoolejaan, mutta turhaan. Myös Krugerilla oli ase. Se oli järeä revolveri, jolla hän ammuskeli tarkkoja heittolaukauksia takaviistoon kohti vihollista. Jopa kauniilla Mollyllä oli ase. Hän nimittäin piteli kädessään tyhjää wiski-pulloa ja heilutteli sitä niin julmetun uhkaavasti, että apachet jättäytyivät entistäkin kauemmaksi.

Aivan uskottavia nämä Krugerin kertomukset. Ikävä vain, että joku neropatti keksi tutkia myöhemmin hänen revolverinsa. Sillä ei ollut koskaan ammuttu laukaustakaan. Kruger oli ottanut sen joltakulta uhriltaan tai sitten Molly oli kantanut sitä hamosensa alla tai rintojen välissä. Kuka tietää.

Tuossa Mollyn ase on vaihtunut wiski-pullosta kivääriksi.


Kuva
Haukka

Witko
Viestit: 7569
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

ViestiKirjoittaja Witko » Ti 19.06.2018 19:16

Haukka kirjoitti:Kueltämättä tässä mystisessä tapahtumassa on jotakin hyvin koukuttavaa. Kuka sen oikeastaan teki ja mitä ihmettä siellä itse asiassa tapahtui. Kruger ja hänen Molly-kullannuppunsa antoivat hyvin mahtipontisen kuvauksen tapauksesta Los Angeles Daily Newsiin tammikuun alussa 1872. Jo otsikko oli vertahyytäbä Wickenburg Massacre. Hieman pienemmälle tekstillä luki :Eloonjääneet julkistavatt jännittävän kertomuksensa tapahtumast.

Vahinko vain, että oma tietsikkani jätti antamatta tuon kertomus-sivun kirjasta "Massacre at Wickenburg", mutta ehkä se oli juuri tuo sama kertomus, jonka Witko kertoi. Tietenkin Krugerin saksalainen syntyperä mainittiin ja hänen älykkyyttään kehuttiin. Ihonväriltään Kruger oli hyvin vaalea ja hänen pituuskasvunsa oli jämähtänyt teinipojan mittoihin. Vastapainoksi hän oli kasvanut leveyssuuntaan ja vartalon rakenne oli harvinaisen järeä. Molly-typykkä puolestaan oli pitkulainen ja hoikkavyötäröinen kaunotar, joka käänsi muidenkin kuin Krugerin pään. Mukana ollut kirjailija Loring oli aivan hulluna Mollyn perään ja Kruger joutui vahtimaan jatkuvasti mielitiettynsä koskemattomuutta.

Kun tämä verilöylyn mittasuhteet saavuttanut tapahtuma alkoi käydä liian hurjaksi, Kruger kaappasi Möllyn syliinsä ja pinkoi läheiseen pensaikkoon minkä länkissäärilkään pääsi. Intiaanit eivät halunneet päästää kaksikkoa karkuun, mutta Krugeri oli toista mieltä. Hän sai käsiinsä humman ja heitti Mollyn poikittain sen päälle. Tämän tehtyään Kruger hyppäsi itse hevosen selkään ja sitten mentiin lujaa. Humma oli nopea kuin Texasin ihmepoika Becos Billin kuuluisa ratsu Myrskytuuli. Lisäksi Krugerin ratsulla oli kaikki maineikkaiden appaloosa-hevosten hyvät ominaisuudet. Intiaanit jäivät jälkeen ja välimatka kasvoi silmissä. Tosin apachet, kuten kirja väittää, laukoivat pistoolejaan, mutta turhaan. Myös Krugerilla oli ase. Se oli järeä revolveri, jolla hän ammuskeli tarkkoja heittolaukauksia takaviistoon kohti vihollista. Jopa kauniilla Mollyllä oli ase. Hän nimittäin piteli kädessään tyhjää wiski-pulloa ja heilutteli sitä niin julmetun uhkaavasti, että apachet jättäytyivät entistäkin kauemmaksi.

Aivan uskottavia nämä Krugerin kertomukset. Ikävä vain, että joku neropatti keksi tutkia myöhemmin hänen revolverinsa. Sillä ei ollut koskaan ammuttu laukaustakaan. Kruger oli ottanut sen joltakulta uhriltaan tai sitten Molly oli kantanut sitä hamosensa alla tai rintojen välissä. Kuka tietää.

Tuossa Mollyn ase on vaihtunut wiski-pullosta kivääriksi.


Kuva


**********************************************************
Upean banditasen oli Haukka löytänyt ja on se hyvä Heli Eemeli Palsamäen lisäksi Haukkaa kiinnostavat edelleen kauniit mimmit ja pelkäsin jo että Heli-täti ja Vosu Aki ovat varastaneet Haukan sydämen, joka on makea tälläisille huutolaisille. Tarkoitatko tätä kirje linkkiähttp://www.apcrp.org/WICKENBURG_Massacre/Wickenburg_Massacre_Text_071108.htm.Mollie Sheppardin mystinen kuoleminen haavoista saatuihin tulehduksiin tapahtui vasta 11.01.1872 San Franciscossa l. yli yhdeksän viikkoa myöhemmin verilöylyn. Tämäkään ei ole mikään ihme, sillä monet infektiot saattavat tappaa ihmisen vasta viikkoja myöhemmin. Ihme oli se että Kruger ei ilmoittanut tästä Mollyn kuolemasta silloin mitään, vaan vasta 29. kuukautta myöhemmin hän sanoi että Molly Sheppard kuoli 11.01.1872. Mitään todisteita tai edes kirjallista lausuntoa ei Kruger koskaan antanut Molly Sheppardin mahdollisesta kuolemasta. Tutkijat ovat myös kiistelleet verilöylyn tapahtumapaikasta ja samoin näistä erikoisesti lisääntyneistä haudoista ja jotkut olivat vasta v. 1949 tutkittu ja kaivettu.

Aikalaiskuvaukset olivat hyvin ristiriitaisia. Kuusi kuollutta haudattiin vierekkäin, mutta miksi Londonin ruumis oli haudattu erikseen 120. metrin päähän Loringista ja muista, vaikka sanottiin että kaikki kuusi kuollutta haudattiin suoraan riviin verilöylypaikalle. Monet paikalliset asukkaat uskoivat että murhaajat oli joko meksikolaisia bandiitteja tai anglo rosvoja eikä Yavapaita. Nykypäivän jälkeläiset uskovat että kuolleet haudattiin taistelukentälle, eikä niitä koskaan kuljetettu Wickenburgiin. Michael Wilsonin kirjaa ovat paikalliset ja monet tutkijat sanoneet aika hyvin laadituksi. Intiaanien osuutta epäiltiin jo tapahtuma-aikana ja ristiriitoja oli. Yhdysvaltain armeija hyökkäsi Dale Creekin Reservaatioon verilöylyn jälkeen tappaen Apache Mojaveita kostoksi verilöylystä. Itse verilöylypaikalla oli erikoiset jäljet. Luotien jäljet hiekassa ja ratsujen jäljet johtivat ensin kohti Dale Creekin Reservaatiota, mutta kääntyivät sitten äkkiä kohti Wickenburgia. Tuntuu että hyökkääjät olisivat halunneet uskotella olevansa Intiaaneja. Historioitsijat ovat olleet ymmällään, että hyvin rauhallisina pidetyt Yavapait olisivat hyökkäystä tehneet. Tapahtumapaikalla oli muitakin erikoisuuksia, mm. ampumatarvikkeita, huopia ja karjaa jätettiin vaunuihin ja lavalle. Intiaanit olisivat vieneet takuuvarmasti nämät saaliit. Sitten taas Yhdysvaltain armeijan postilaukut olivat avattu ja kirjeitä pengottu ja aukaistu, mikä ei kyllä Intiaaneja olisi kiinnostanut pätkääkään.

Joko Kruger ja Sheppard olivat tappaneet matkustajat tai palkanneet Apacheita auttamaan hyökäyksessä ja kyseessä oli tämä suuri kultakuljetus.
Tutkija Jeff Hammond totesi että Krugerin haavat olivat melkoisen mitättömät verrattuna kuuteen kuolleen runneltuihin ruumiisin. Hän uskoo että Molly ja Kruger hautasivat kultakätkön lähelle ja heillä oli tietysti suunnitelma hakea se myöhemmin salavihkaa pois. Tämä haku meni mönkään, sillä verilöylystä tuli koko Yhdysvaltain kansallinen intressi ja yksi syy oli tietysti Mr. Loring. Koskaan myöhemmin, ei edes v. 1884 Kruger pystynyt antamaan mitään todistetta Molly Sheppardin kuolemasta tuolloin tammikuussa 1872. Tarina elää edelleen ja on hyvin mielenkiintoinen tapahtuma. Ainoa mikä on täysin totta, niin syyttömät Yavapait saivat tuntea Yhdysvaltain armeijan voiman.

Tässä tämä Arizonan historian suurin mysteeriö. Wickenburgin verilöylypaikka ja haudat ?
Kuva

Witko

Haukka
Viestit: 6146
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

ViestiKirjoittaja Haukka » Ma 25.06.2018 10:11

2. Tämän sodan sytytti viimeinen teko jonka amerikkalaiset tekivät ja se liittyi puuvillapuihin. Mitä oikein tapahtui tässä ensimäisessä isossa konfliktissa ja kuinka paljon tässä oli mukana sotureita kahdesta Kansasta l. mistä Kansoista ?


Minä jos joku tiedän kuinka tärkeitä puut saattavat olla ihmisille. Olen kahdessakin eri taloyhtiössä esittänyt vetoomukseni puitten säilyttämisen puolesta ja saanut vastaani lähes kaikki muut osakkeenomistajat. Olen joutunut korottamaan ääneni puiden puolesta koska ne eivät itse osaa kommunikoida. Olen halannut puita, jutellut niille mukavia ja kohdellut niitä kuin lemmikkieläimiä. Ovathan nämä luonnonsuojelu-juttuni kantaneet toisinaan hedelmää, mutta eivät kuitenkaan aina. Ensimmäisessä tapauksessa puut kaadettiin kun olin lomamatkalla. Etsin takinkääntäjän (oli painostettu muuttamaan mielipide) käsiini ja siitä sitten kehittyikin riita, jonka seurauksena koko taloyhtiön hallitus protestoi minua vastaan.

Muutimme puunkaatoa seuranneen autiomaatunnelman vuoksi uusiin maisemiin, jossa oli ja on runsaasti puustoa. Vielä, mutta ei kauan. Kaupungin mielestä puusto kasvaa liian lähellä voimalinjoja...

Niin että ymmärrän täysin mohave-intiaaneja. He olivat kiintyneet eräällä Arizonan pienellä maatilkulla kasvaviin puuvillapuihin, joita he omalla lapsenomaisella tavallaan pitivät ominaan. Ne antoivat heille rakennusmateriaalia ja vaatetarpeita. Mutta miten kävi?

Palaan vastaukseen.
Haukka

Witko
Viestit: 7569
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

ViestiKirjoittaja Witko » Ma 25.06.2018 14:48

Etkä palaa!

Witko

Haukka
Viestit: 6146
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

ViestiKirjoittaja Haukka » Ma 25.06.2018 17:34

"Etkä palaa!" Tuon kai pitäisi ottaa sotilaallisena määräyksenä, mutta palataan nyt kuitenkin.

Kohti Kaliforniaa matkaava juutalainen emigrantti Leonard John Rose siirtolaisineen oli yksi monista, jotka päättivät jättää vertavuotavan Kansasin ja matkata rauhalliseen Kaliforniaan. Kalifornia kun sattui oliemaan monille unelmien täyttymys tai ainakin se kuviteltiin sellaiseksi. L. J. Rose oli nuori kunnianhimoinen bisnesmies ja hänen unelmansa oli aloittaa Kaliforniassa kevosten jalostaminen. Moni kansasilainen oli jo aiemmin lähtenyt Kaliforniaan ja heidän lähettämien kirjeiden mukaan kysymyksessä oli rauhallinen paikka Tyynenmeren äärellä. Niinpä useat vankkurikaravaanit suuntasivat kulkunsa länteen.

Karavaanit matkasivat Colorado-joen rantamilla halki mohavein maan. Niin myös Rosen johtama siirtolaisryhmä, jhon kuului 25 miestä ja tusinan verran naisia ja lapsia. Joukko mohave-sotureita seurasi Rosen karavaania, mutta intiaanit mäyttivät vaarattomilta. He jopa naureskelivat ja laskivat leikkiä. Tämä oli kuitenkin silkkaa teatteria mohavien kannalta, sillä todellisuudessa he olivat täysin arvaamattomia.

Kun Rose seurueineen pysähtyi leiriytymään mohavein maille ja jätti karjansa tallaamaan ja syömään mohavein heinää, tapahtumat kehittyivät epäedulliseen suuntaan. Mohavet teurastivat muutaman elikon ja keittivät tai paistoivat nämä näyttävästi kokonaisina. Samalla joukko mohaveja pistäytyii tapaamaan siirtolaisia. Rose vastaanotti kahden eri päällikön lähettämät soturit ja jakeli näille ystävällisesti sellaisia lahjoja kuten huopia, paitoja, teurastajanpuukkoja, tupakkaa ja sekalaista rihkamaa. Intiaanien tapaan mohavet pitivät lahjoista, mutta niillä ei kuitenkaan estetty tulevia tapahtumia. Mutta jotakin hyötyä lahjoista oli. Niillä Rose osti luvan Coloradojoen ylitykseen.

Mutta miten ylittää joki? Ongelmat pahenivat, kun siirtolaiset keksivät mohavein puuvillapuulaakson tarjoamat mahdollisuuret. Sur, rur, rur, lauloi saha ja klonk klonk klonk sanoi kirves. Puuvillapuita alkoi meni nurin ja pian uudisasukkailla oli käytössään useita lauttoja joenylitykseen.. Mohavet eivät kuitenkaan hyväksyneet tällaista riistopolitiikkaa, vaikka se tällä erää kohdistuikin lähinnä vain puuvillapuihin. Jo aiemmin mormonit ja ute-intiaanit olivat varoittaneet mohaveita uudisasukkaista, mutta mohavet suhtautuivat vielä silloin väheksyvästi varoituksiin. Itse asiassa he eivät tykänneet mormoneista eikä uteista. Kumpiinkaan ei voinut luottaa tippaakaan.

Tilanne oli mohaveille hieman kaksipiippuinen, sillä osa kansan päälliköistä oli aiemmin luvannut Fort Yuman sotilaille, etteivät he enää milloinkaan sotisi valkoista miestä vastaan. Läheskään kaikki päälliköt eivät kuitenkaan olleet vastaavaa ilmoitusta tehneet ja näin ollen lupauksilla ei ollut painoarvoa. Mohavein sotalaissa kun sattui olemaan tällainen kohta: Jos yksikin mohave-päällikkö vie klaaninsa taisteluun, muiden klaanien pitää liittyä mukaan. (Forrest Bryant Johnson: The Last Camel Charge)

Elokuun 30. päivänä 1858 intiaanihyökkäys käynnistettiin puoliltapäivin. Sitä ennen yksinäinen ja rennosti käyttäytyvä mohave-soturi kävi näyttäytymässä Rosen seurueen leiripaikan lähellä. Sitten soturi katosi kuin maan nielemänä. Kukaan ei nähnyt minne hän meni, mutta kaikki tiesivät, että episodi merkitsi jotakin. Eikä siirtolaisten tarvinnut pitkään odottaa, sillä mohavet tulivat porukalla. He olivat haalineet kokoon 250 soturia ja ottaneet joukkoon mukaan myös hualapai-liittolaisiaan..
Haukka

Witko
Viestit: 7569
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

ViestiKirjoittaja Witko » Ma 25.06.2018 18:20

Haukka kirjoitti: "Etkä palaa!" Tuon kai pitäisi ottaa sotilaallisena määräyksenä, mutta palataan nyt kuitenkin.

Kohti Kaliforniaa matkaava juutalainen emigrantti Leonard John Rose siirtolaisineen oli yksi monista, jotka päättivät jättää vertavuotavan Kansasin ja matkata rauhalliseen Kaliforniaan. Kalifornia kun sattui oliemaan monille unelmien täyttymys tai ainakin se kuviteltiin sellaiseksi. L. J. Rose oli nuori kunnianhimoinen bisnesmies ja hänen unelmansa oli aloittaa Kaliforniassa kevosten jalostaminen. Moni kansasilainen oli jo aiemmin lähtenyt Kaliforniaan ja heidän lähettämien kirjeiden mukaan kysymyksessä oli rauhallinen paikka Tyynenmeren äärellä. Niinpä useat vankkurikaravaanit suuntasivat kulkunsa länteen.

Karavaanit matkasivat Colorado-joen rantamilla halki mohavein maan. Niin myös Rosen johtama siirtolaisryhmä, jhon kuului 25 miestä ja tusinan verran naisia ja lapsia. Joukko mohave-sotureita seurasi Rosen karavaania, mutta intiaanit mäyttivät vaarattomilta. He jopa naureskelivat ja laskivat leikkiä. Tämä oli kuitenkin silkkaa teatteria mohavien kannalta, sillä todellisuudessa he olivat täysin arvaamattomia.

Kun Rose seurueineen pysähtyi leiriytymään mohavein maille ja jätti karjansa tallaamaan ja syömään mohavein heinää, tapahtumat kehittyivät epäedulliseen suuntaan. Mohavet teurastivat muutaman elikon ja keittivät tai paistoivat nämä näyttävästi kokonaisina. Samalla joukko mohaveja pistäytyii tapaamaan siirtolaisia. Rose vastaanotti kahden eri päällikön lähettämät soturit ja jakeli näille ystävällisesti sellaisia lahjoja kuten huopia, paitoja, teurastajanpuukkoja, tupakkaa ja sekalaista rihkamaa. Intiaanien tapaan mohavet pitivät lahjoista, mutta niillä ei kuitenkaan estetty tulevia tapahtumia. Mutta jotakin hyötyä lahjoista oli. Niillä Rose osti luvan Coloradojoen ylitykseen.

Mutta miten ylittää joki? Ongelmat pahenivat, kun siirtolaiset keksivät mohavein puuvillapuulaakson tarjoamat mahdollisuuret. Sur, rur, rur, lauloi saha ja klonk klonk klonk sanoi kirves. Puuvillapuita alkoi meni nurin ja pian uudisasukkailla oli käytössään useita lauttoja joenylitykseen.. Mohavet eivät kuitenkaan hyväksyneet tällaista riistopolitiikkaa, vaikka se tällä erää kohdistuikin lähinnä vain puuvillapuihin. Jo aiemmin mormonit ja ute-intiaanit olivat varoittaneet mohaveita uudisasukkaista, mutta mohavet suhtautuivat vielä silloin väheksyvästi varoituksiin. Itse asiassa he eivät tykänneet mormoneista eikä uteista. Kumpiinkaan ei voinut luottaa tippaakaan.

Tilanne oli mohaveille hieman kaksipiippuinen, sillä osa kansan päälliköistä oli aiemmin luvannut Fort Yuman sotilaille, etteivät he enää milloinkaan sotisi valkoista miestä vastaan. Läheskään kaikki päälliköt eivät kuitenkaan olleet vastaavaa ilmoitusta tehneet ja näin ollen lupauksilla ei ollut painoarvoa. Mohavein sotalaissa kun sattui olemaan tällainen kohta: Jos yksikin mohave-päällikkö vie klaaninsa taisteluun, muiden klaanien pitää liittyä mukaan. (Forrest Bryant Johnson: The Last Camel Charge)

Elokuun 30. päivänä 1858 intiaanihyökkäys käynnistettiin puoliltapäivin. Sitä ennen yksinäinen ja rennosti käyttäytyvä mohave-soturi kävi näyttäytymässä Rosen seurueen leiripaikan lähellä. Sitten soturi katosi kuin maan nielemänä. Kukaan ei nähnyt minne hän meni, mutta kaikki tiesivät, että episodi merkitsi jotakin. Eikä siirtolaisten tarvinnut pitkään odottaa, sillä mohavet tulivat porukalla. He olivat haalineet kokoon 250 soturia ja ottaneet joukkoon mukaan myös hualapai-liittolaisiaan..


************************************************************************
Haukka se oli vain Witkon mustaa huumori ja sitäpaitsi minä olen vain Alikessu ja sinä saakeli olet Kessu, joten en voi sinua käskyttää protokollan mukaan, mikä tietysti Kaakkia sapettaa, mutta armeijan säännöt sitovat jopa minuakin ja sitten asiaan.

Oikeata asiaa ja tarkkaa sellaista Haukalta tuli vastaukseksi joten ei tässä paljon ole mitään lisättävää. Mohavet olivat tosiaan tässä klaani systeemissä näin sitovia. Päälliköt Irataba, Cairook ja Sickahot tapasivat Rosen ja utelivat mikä oli amerikkalaisten tarkoitus. Jännitteitä lisäsi Mohavein puolelta myös se, että Baileyn yhtiö olisi tulossa heti Rosen yhtiön jälkeen. Haukka jatkaa mitä tuleman piti.................

Witko

Haukka
Viestit: 6146
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

ViestiKirjoittaja Haukka » Ti 26.06.2018 19:25

Emigrantit eivät kaikesta huolimatta osanneet odottaa hyökkäystä, vaikka muutama vanhempi siirtolainen ennakoi sellaisen tapahtuvan. Mohavet ja heidän liittolaisensa odottivat tulevalta hyökkäykseltä paljon, mutta kaikki ei mennyt niinkuin he suunnittelivat. Juuri varhaisen teini-iän saavuttanut Sally Fox näet sattui tekemään merkittävän huomion juuri kun intiaanit olivat hyökkäämässä. Pikku-Sally oli jätetty yksin vankkureihin leikkimään, mutta vilkas Sally ei viihtynyt sisällä vaunuissa. Hän käytti vankkurinpyörän puolapuita rappusina ja kapusi suuren pyörän päälle. Sinne päästyään hän jähmettyi paikoilleen, sillä runsaan parinkymmenen metrin päässä pensaikkojen takana tapahtui jotakin jännää. Siellä oli suuri joukko intiaaneja, jotka siirtyivät ketterästi pensaikosta toiseen.

Ensin Sally luuli, että intiaanit olivat tulossa leiriin, mutta käsitti samalla, että nämä olivat aikaisempina kertoina tulleet ihan avoimesti juttelemaan. Sitten tyttö kuvitteli hetken, että mohavet olivat metsästämässä riistaa, sillä heillä oli aseet mukanaan. Tästä olikin enää lyhyt matka oikeaan arvaukseen ja nopeasti Sally oivalsi, että intiaanit aikoivat hyökätä. Pelko repi tytön sisintä, mutta hän pakottautui rauhalliseksi ja laskeutui hiljaa maahan. Saavutettuaan maankamaran Sally kiljaisi: Intiaanit ovat tulossa ja aikovat tappaa meidät!

Tytön kiljaisua seurasi mohavein vertahyytävä huuto pensastosta ja nuolisade iskeytyi Rosen leiriin. Samalla intiaanit olivat menettäneet yllätysetunsa, sillä heidän tarkoituksensa oli tulla salaa ja nuijia lähitaisteluun soveltuvilla suurilla nuijillaan uudisasukkaat tohjoksi. Mutta nyt intiaanien oli pakko pysytellä etäämmällä ja turvautua nuolilla ampumiseen. Teinityttö Sally Fox, joka oli suorittanut hälytyksen, oli ensimmäinen haavoittunut. Hän oli kokoamassa pikkuveljiään turvaan, kun nuoli keihästi hänen vatsaonteloonsa kyljestä toiseen. Vaikka haavoittuminen oli vakava, Tyttö jäi henkiin.

Lähes välittömästi tusinan verran sotureita yritti rynniä väkisin leiriin, mutta Emigrantit asettuivat kiitettävällä nopeudella puolustuslinjaan ja laukoivat revolvereitaan mohaveja kohti. Kun ruudinsavu hälveni, hiekkaisesta maaperästä löytyi seitsemän mohaven ruumiit. Loput intiaanit vetäytyivät, sillä he tunsivat kunnioitettavaa pelkoa emidranttien tuliaseita kohtaan. Kuolleita ja haavoittuneita intiaaneja löytyi myöhemmin lisää, mutta emigranteista vain kuusi menehtyi. Tosin riippuu mistä lähteestä lukee. Hieman kauempaa, emigranttien edelliseltä leiripaikaltatosin löytyi kolme surmattua lasta, jotka olivat kuuluneet erääseen saksalaisperheeseen. Lasten vaatteet oli silvottu ja heidän kasvonsa oli murskattu sotanuijin. Vetäytyvät mohavet tulivat myöhemmin hieman lähemmälle leiriä ja heiluttivat pitkää riukua, jossa roikkui viisi vaaleaa päänahkaa. Bentnerin perhe Saksasta.

Tämä kerrottu tapaus tunnetaan Bealen ylikulkupaikan taisteluna ja se oli eräänlainen alkusoitto hieman laajempaan konfliktiin, johon sisältyi useampiakin taisteluita.
Haukka

Witko
Viestit: 7569
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

ViestiKirjoittaja Witko » Ke 27.06.2018 18:31

Haukka kirjoitti:Emigrantit eivät kaikesta huolimatta osanneet odottaa hyökkäystä, vaikka muutama vanhempi siirtolainen ennakoi sellaisen tapahtuvan. Mohavet ja heidän liittolaisensa odottivat tulevalta hyökkäykseltä paljon, mutta kaikki ei mennyt niinkuin he suunnittelivat. Juuri varhaisen teini-iän saavuttanut Sally Fox näet sattui tekemään merkittävän huomion juuri kun intiaanit olivat hyökkäämässä. Pikku-Sally oli jätetty yksin vankkureihin leikkimään, mutta vilkas Sally ei viihtynyt sisällä vaunuissa. Hän käytti vankkurinpyörän puolapuita rappusina ja kapusi suuren pyörän päälle. Sinne päästyään hän jähmettyi paikoilleen, sillä runsaan parinkymmenen metrin päässä pensaikkojen takana tapahtui jotakin jännää. Siellä oli suuri joukko intiaaneja, jotka siirtyivät ketterästi pensaikosta toiseen.

Ensin Sally luuli, että intiaanit olivat tulossa leiriin, mutta käsitti samalla, että nämä olivat aikaisempina kertoina tulleet ihan avoimesti juttelemaan. Sitten tyttö kuvitteli hetken, että mohavet olivat metsästämässä riistaa, sillä heillä oli aseet mukanaan. Tästä olikin enää lyhyt matka oikeaan arvaukseen ja nopeasti Sally oivalsi, että intiaanit aikoivat hyökätä. Pelko repi tytön sisintä, mutta hän pakottautui rauhalliseksi ja laskeutui hiljaa maahan. Saavutettuaan maankamaran Sally kiljaisi: Intiaanit ovat tulossa ja aikovat tappaa meidät!

Tytön kiljaisua seurasi mohavein vertahyytävä huuto pensastosta ja nuolisade iskeytyi Rosen leiriin. Samalla intiaanit olivat menettäneet yllätysetunsa, sillä heidän tarkoituksensa oli tulla salaa ja nuijia lähitaisteluun soveltuvilla suurilla nuijillaan uudisasukkaat tohjoksi. Mutta nyt intiaanien oli pakko pysytellä etäämmällä ja turvautua nuolilla ampumiseen. Teinityttö Sally Fox, joka oli suorittanut hälytyksen, oli ensimmäinen haavoittunut. Hän oli kokoamassa pikkuveljiään turvaan, kun nuoli keihästi hänen vatsaonteloonsa kyljestä toiseen. Vaikka haavoittuminen oli vakava, Tyttö jäi henkiin.

Lähes välittömästi tusinan verran sotureita yritti rynniä väkisin leiriin, mutta Emigrantit asettuivat kiitettävällä nopeudella puolustuslinjaan ja laukoivat revolvereitaan mohaveja kohti. Kun ruudinsavu hälveni, hiekkaisesta maaperästä löytyi seitsemän mohaven ruumiit. Loput intiaanit vetäytyivät, sillä he tunsivat kunnioitettavaa pelkoa emidranttien tuliaseita kohtaan. Kuolleita ja haavoittuneita intiaaneja löytyi myöhemmin lisää, mutta emigranteista vain kuusi menehtyi. Tosin riippuu mistä lähteestä lukee. Hieman kauempaa, emigranttien edelliseltä leiripaikaltatosin löytyi kolme surmattua lasta, jotka olivat kuuluneet erääseen saksalaisperheeseen. Lasten vaatteet oli silvottu ja heidän kasvonsa oli murskattu sotanuijin. Vetäytyvät mohavet tulivat myöhemmin hieman lähemmälle leiriä ja heiluttivat pitkää riukua, jossa roikkui viisi vaaleaa päänahkaa. Bentnerin perhe Saksasta.

Tämä kerrottu tapaus tunnetaan Bealen ylikulkupaikan taisteluna ja se oli eräänlainen alkusoitto hieman laajempaan konfliktiin, johon sisältyi useampiakin taisteluita.


********************************************************************
Hyvin Haukka oli hakenut tämän Sallie Foxin esiin, sillä hänen muistelmissaan oli juuri näitä yksityiskohtia Mohavein hyökkäyksestä Battle of Beale's Crossing.Tässä kuva tästä Kalifornian pioneerista Sally"Sallie" Fox hääpuvussaan v.1873. Ikää on 28.vuotta.
Kuva

Myös Kameli-kirjassa oli joitain mainintoja tästä Mohave Sodasta.
Kuva

Tässä tuima Yuma-Mojave pariskunta ja kädestä pidetään oikein kiinni.
Kuva

Witko

Haukka
Viestit: 6146
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

ViestiKirjoittaja Haukka » La 30.06.2018 10:32

3. Amerikkalaisilla oli myös Intiaaniliittolais-Kansa ja mikä Kansa heillä oli liittolaisena mukana tässä omaa nimeään kantavassa sodassa ?

Jos mohavesodassa liikutaan niin wikipedian lähteettömän tiedon mukaan maricopat olivat Yhdysvaltain armeijan liittolaisia. Ehkä maricopat ratsastivat - kameleilla, en tiedä. Witko voi kertoa maricopien touhuista tuon sodan pyörteissä.

Mohavesodasta ja kameleista tiedän jonkin verran. Tuo armeijan kamelikokeilu oli kerrassaan mielenkiintoinen. Tilanne näytti huolestuttavalta silloin kun kamelien olisi pitänyt ylittää Coloradojoki uimalla. Tunnetuin kamelikuski Hi Jolly nimittäin heitti ilmoille tiedon, ettei hän ollut koskaan nähnyt kamelien uivan. Kaiken kukkuraksi ensimmäinen kameli ei suostunut menemään veteen, vaan katsoi jotenkin alentuvasti sotakaravaanin johtajaa luutnantti Edward Fitzgerald Bealea ja tuntui sanovan ilmeellään: kai ukkeli muistat että meikäläiset ovat erämaan laivoja eivätkä mitään jokilaivoja.

Tähänkö siis kaatui koko hieno homma, Beale kiroili mielessään Jollei kameleita saataisi joen yli koko nerokkaalta vaikuttanut operaatio kuivuisi kokoon. Mutta sitten Bealen mieleen välähti muuan seikka, jolla saattoi olla merkitystä. Hän käski Hi Jollyn tuoda rantaan koko karavaanin suurimman kamelin. Tuumasta toimeen. Hi Jolly etsi kyseisen kamelin ja näytti lähinnä kutistelulta kääpiöltä hieroessaan eläimen niskaa ja mumistessaan jotakin epämääräistä sen korvaan. Kameli maiskutteli suutaan äänekkäästi ja väänteli turpaansa tuokion, kunnes se majesteetillisen arvokkaasti kahlasi veteen kymmenen metrin etäisyydelle rannasta. Beale ja Hi Jolly vaihtoivat merkittävän katseen keskenään. Kameli seisoi joessa hetken ja lähti sitten äkkiä uimaan rohkeasti läpi virtaavan veden. Joka ainoa rannalla seisova kameli noudatti esimerkkiä ja kaikki erämaan laivat ylittivät Coloradojoen turvallisesti. Ylityksen pituus oli lähemmäs 300 metriä ja kumpikin ranta oli raivattu puhtaaksi puista ja pensaista. Sanottakoon tuohon vielä, että kaikki hevoset ja muulit eivät selvinneet hengissä tuosta ylityksestä.

Tietenkin kameliarmeija joutui puuttumaan myös tuohon mohava-sotaan, jonka alkusoittoa tuossa aiemmin käsiteltiin. Ei mohaveilla ollut mitään jakoa kun kamelijoukot karauttivat intiaanien leiriin Beaver Lakelle ja antoivat näille kurinpalautusta. Mohavet olivat jo nähneet kameleita, mutta heillä ei ollut aavistustakaan kuinka nopeita nämä ovat juostessaan. Näin ollen mohavet eivät pelästyneet nähdessään pölypilven lähestyvän. Tiedustelija kertoi, että siellä se armeija tulee niillä hitailla eläimillään. Mohavet naureskelivat asialle kuin paremmallekin vitsille ja antoivat kamelien tulla 300 metrin etäisyydelle. Mutta vain hetkeä myöhemmin kameliarmeija oli 200 metrin päässä ja taas joitakin sekunteja myöhemmin sadan metrin päässä. Mohaveille tuli kiire kun kamelit olivat saman tien enää 50 metrin etäisyydellä. Soturien hymy hyytyi ja hädissään he hyppäsivät syrjään, etteivät olisi tallautuneet kamelien jalkoihin. Jokaisen kamelin selässä oli ratsastaja, eikä yksikään näistä pudonnut kyydistä, vaikka kamelit saavuttivat yli 50 kilometrin tuntinopeuden.


Kuva
Haukka

Witko
Viestit: 7569
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

ViestiKirjoittaja Witko » La 30.06.2018 18:46

Haukka kirjoitti:
3. Amerikkalaisilla oli myös Intiaaniliittolais-Kansa ja mikä Kansa heillä oli liittolaisena mukana tässä omaa nimeään kantavassa sodassa ?

Jos mohavesodassa liikutaan niin wikipedian lähteettömän tiedon mukaan maricopat olivat Yhdysvaltain armeijan liittolaisia. Ehkä maricopat ratsastivat - kameleilla, en tiedä. Witko voi kertoa maricopien touhuista tuon sodan pyörteissä.

Mohavesodasta ja kameleista tiedän jonkin verran. Tuo armeijan kamelikokeilu oli kerrassaan mielenkiintoinen. Tilanne näytti huolestuttavalta silloin kun kamelien olisi pitänyt ylittää Coloradojoki uimalla. Tunnetuin kamelikuski Hi Jolly nimittäin heitti ilmoille tiedon, ettei hän ollut koskaan nähnyt kamelien uivan. Kaiken kukkuraksi ensimmäinen kameli ei suostunut menemään veteen, vaan katsoi jotenkin alentuvasti sotakaravaanin johtajaa luutnantti Edward Fitzgerald Bealea ja tuntui sanovan ilmeellään: kai ukkeli muistat että meikäläiset ovat erämaan laivoja eivätkä mitään jokilaivoja.

Tähänkö siis kaatui koko hieno homma, Beale kiroili mielessään Jollei kameleita saataisi joen yli koko nerokkaalta vaikuttanut operaatio kuivuisi kokoon. Mutta sitten Bealen mieleen välähti muuan seikka, jolla saattoi olla merkitystä. Hän käski Hi Jollyn tuoda rantaan koko karavaanin suurimman kamelin. Tuumasta toimeen. Hi Jolly etsi kyseisen kamelin ja näytti lähinnä kutistelulta kääpiöltä hieroessaan eläimen niskaa ja mumistessaan jotakin epämääräistä sen korvaan. Kameli maiskutteli suutaan äänekkäästi ja väänteli turpaansa tuokion, kunnes se majesteetillisen arvokkaasti kahlasi veteen kymmenen metrin etäisyydelle rannasta. Beale ja Hi Jolly vaihtoivat merkittävän katseen keskenään. Kameli seisoi joessa hetken ja lähti sitten äkkiä uimaan rohkeasti läpi virtaavan veden. Joka ainoa rannalla seisova kameli noudatti esimerkkiä ja kaikki erämaan laivat ylittivät Coloradojoen turvallisesti. Ylityksen pituus oli lähemmäs 300 metriä ja kumpikin ranta oli raivattu puhtaaksi puista ja pensaista. Sanottakoon tuohon vielä, että kaikki hevoset ja muulit eivät selvinneet hengissä tuosta ylityksestä.

Tietenkin kameliarmeija joutui puuttumaan myös tuohon mohava-sotaan, jonka alkusoittoa tuossa aiemmin käsiteltiin. Ei mohaveilla ollut mitään jakoa kun kamelijoukot karauttivat intiaanien leiriin Beaver Lakelle ja antoivat näille kurinpalautusta. Mohavet olivat jo nähneet kameleita, mutta heillä ei ollut aavistustakaan kuinka nopeita nämä ovat juostessaan. Näin ollen mohavet eivät pelästyneet nähdessään pölypilven lähestyvän. Tiedustelija kertoi, että siellä se armeija tulee niillä hitailla eläimillään. Mohavet naureskelivat asialle kuin paremmallekin vitsille ja antoivat kamelien tulla 300 metrin etäisyydelle. Mutta vain hetkeä myöhemmin kameliarmeija oli 200 metrin päässä ja taas joitakin sekunteja myöhemmin sadan metrin päässä. Mohaveille tuli kiire kun kamelit olivat saman tien enää 50 metrin etäisyydellä. Soturien hymy hyytyi ja hädissään he hyppäsivät syrjään, etteivät olisi tallautuneet kamelien jalkoihin. Jokaisen kamelin selässä oli ratsastaja, eikä yksikään näistä pudonnut kyydistä, vaikka kamelit saavuttivat yli 50 kilometrin tuntinopeuden.


Kuva


****************************************************************
En minä jo wanha äijä kehtaa kertoa nuorista ja verevistä Maricopaista. Pelkään tosi paljon Maricopia ja en uskalla turvallisuuden uhalla alkaa lavertelemaan heidän sotatoimista Mohave-sodassa. Et sinä voi Haukka Wainaa pyytää että minä Kaakkien kuningas alan vasikaksi l. kavallan Maricopat. Kameleista uskallan kertoa sen että ne olivat eläimiä ja asuivat tukkilaisten asumuksissa ja joskus myös Kootenai Kansan keskuudessa karwamajoissa. Tämän minä paljastan kuin mies. Vuonna 1825 Yhdysvaltain kansalaiset l. joukko trappereita johtajanaan James Ohio Pattenin tekivät verilöylyn tappaen 200 Maricopaa. Verilöyly oli kosto Maricopain edellisestä hyökkäyksestä. James Ohio Patten oli rajaseutujen mies ja myös kirjailijana tunnettu Kentuckystä.

Witko


Palaa sivulle “Intiaanit”

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 5 vierailijaa