pahkinoita purtavaksi

Amerikan intiaaneja ja intiaanikulttuureja koskeva keskustelu
Vastaa Viestiin
Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » La 21.04.2018 18:55

Haukka kirjoitti:
1. Tämä päivä oli Yhdysvaltain yksi historiallisesti tärkein päivä. 09.04.1865 ja paikkana Appomattox Court House. Konfederaation ehdoton ikoni ja sotilasnero Kenraali Robert E. Lee tapasi Unionin Kenraaleita. Silloin Lee sanoi yhdelle Unionin Kenraalille kuolemattomat sanat ja tämä vastasi niihin yhtä kuolemattomasti. Mitkä olivat sanat ja kuka Unionin Kenraali oli tämä vastaaja ?

2. Tällä Kansalla oli takana pitkäaikainen kuuliaisuus Yhdysvaltain Hallitukselle. Vaikka heidät oli alistettu ja muutettu Wichita Intiaanien Virastoon Oklahomaan sekä Intiaani Territorioon Kansasiin. 01.10.1861 he astuivat Unionin puolelle ja paljonko heitä oli silloin "Vapaaehtoisena" ja miten Harper Weeklyn toimittaja kuvaili heidän aseistustaan ?

3. Tämä Kansa osoitti" uskollisuutensa, rohkeutensa ja vakavuutensa " Wichitan viraston loppumisen aikana Lokakuussa 1862. Minkä sotillaalisen uroteon he tekivät ja tarkka erottelu tästä sotatoimesta ?

4. Konfederaatio oli paljon tasa-arvoisempi Intiaaniliittolaisilleen kuin Unioni. Konfederaatiossa yleneminen ja valta annettiin myös Intiaaneille helpommin kuin Unionissa. Suuri Cherokee Kansa oli yksi esimerkki tästä. Sisällissota repi kahtia Cherokeet ja John Ross asettui Unionin puolelle kun taas Stand Watie oli Konfederaation puolella. Eversti Stand Watie oli hyvin taitava ratsuväen johtaja ja osasi hyvin gerilla-taktiikan ja hänen alaisuudessa oli Cherokeita, Seminoleja, Creekejä ja Osageita.

Mikä ja koska oli hänen suurin saavutuksensa sotilaallisesti sodassa ja mitä siinä saatiin mm. ?
Kesäkuussa 1864 Stand Watie teki ainakin yhden kuuluisimmista urotöistään. Hän sieppasi J.R Williamsin. Ja ei kuulkaa tämä Williams suinkaan ollut ketään Unionin upseereista. Williams ei ollut kaksijalkainen ollenkaan vaan se oli höyrylaiva. Nimittäin kesäkuun 15 päivänä 1864, höyrylaiva J. R. Williams eteni ylös Arkansas-jokea, lähtöpaika Fort Smith, saapumispaikka Fort Gibson . Aluksen lasti oli yhden lähjteen mukaan etupäässä kanttiinitavaroita ja ruokaa niille intiaanipakolaisille, jotka olivat äskettäin palanneet maanpakolaisuudestaan Kansasissa ja Missourissa ja toivoivat voivansa saada takaisin hylkäämänsä kodit intiaaniterritoriossa.

Kun höyrylaina oli Pleasant Pointin mutkassa Canadian Riverin suulla, Stand Watien johtama ryhmä teki iskunsa. Sotavoimiin kuului noin 400 cherokeeta, chickasawia, choctawia ja creekiä, saattoi joukossa olla muutama seminolikin. Näillä etelävaltioiden hurjilla pojilla oli mukanaan tykit ja kiväärit ja piiritys oli tietenkin tarkkaan suunniteltu juttu. Leppoisasta purjehduksesta nautiskeleva J. R. Williams-parka joutui vimmatun tulituksen kohteeksi. Varsinkin piirittäjien tykistö oli armottoman tehokas. Aluksen höyrypannu, savupiippu ja pilottihytti vaurioituivat tulituksessa ja nopeasti kaivasta tuli jokseenkin hyödytön liikkumaväline. Laivan mukana ollut luutnantti Cookin johtama 25-miehinen sotilassaattue vastasi aluksi Watien armeijan tuleen. Nähtyään, ettei voisi mitään vihollisen tulitlivoimalle, luutnantti Cook päätti vetäytyä miehineen ja hakea apuvoimia läheisestä Unionin leiristä. Myös laivan kapteeni katsoi ainoaksi mahdollisuudekseen paeta. Watie ja osa hänen miehistään kapusi hylättyyn laivaan ja onnistui hinaamaan sen läheiselle hiekkasärkälle. Täällä intiaanisotilaat tutkivat mitä saalis piti sisällään.

Ja siitä sitten lähteet ovatkin montaa eri mieltä. Eräiden tietojen mukaan lasti sisä'lsi yli 1000 barrelia jauhoja ja valtavat määrät pekonia. Toinen lähde väittää, että lasti sisälsi pelkästään miesten pukuvaatehtimon upeimpia luomuksia kuten silinterihattuja, smokkeja, hienoja housuja, nilkkaimia, damaskeja ym. Sitkeän huhun mukaan Watie ja hänen miehensä pitivät kyseisiä vaatteitaan virkapukuinaan tapahtuman jälkeen. Mahtoi olla amerikan tyylikkäin intiaaniarmeija. Lastina oli myös 400 tarkka-ampumiseen tarkoitettua kivääriä ja 600 uutuuttaan kiiltelevää revolveriä. Jokaiselle löytyi omansa ja jäi vielä ylikin. Intiaanit kuljettivat sotasaaliin mukanaan. Ennen lähtöään Watie iotse tuikkasi höyrylaivan tuleen. J. R. Williams jökötti tyynenä hiekkasärkällä ja tyytyi karmeaan kohtaloonsa.

Stand Watie muotikuteissaan. (Vahinko ettei löydy kuvaa hänen herrasmiesarmeijastaan)


Kuva
******************************************************

4. Perusteellinen ja täysin oikea oli Haukan vastaus. Mitä tuohon voi lisätä. Tuo on tosiaan lähteestä kiinni kumpaa pitää oikeana mutta ainakin tuo aseet olivat totta. Mikä siinä jos Cherokeet saivat dandy-asusteet kaupan päälle. Stand Watie osoitti myös mitä on lojalisuus, sillä hän oli viimeinen Konfederaation Kenraali joka antautui kentällä 25.06.1865. Stand Watielle tuli kalliiksi tämä "ainoa meritaistelu Intiaani-territoriossa" vaikka ei nyt merellä sentään voitu olla, mutta joki kattaa tämän skaalan. Sillä saatuaan tarvikeita ruokaa ym. useat Konfederaation sotilaat ja Intiaanit ottivat tavarat mukaansa ja häipyivät, koska Konfederaatiolla oli Intiaani Territoriossa huutava ruuanpuute. Watiella oli kourallinen sotureita jäljellä.

Watie kertoi esimiehelleen Kenraali Cooperille Heinäkuun 17.päivänä, 1864 tapahtuman kulusta ja totesi että kuusi Unionin sotilasta saatiin vangiksi ja neljä tapettiin surutta, sillä ei Jenkin henki kallis ollut koskaan. Tämän Williamsin kaapaus ja tuho oli enemmän symbolinen voitto kuin taktillinen, mutta se oli moraalinen nostattaja ja tarvikkeet tulivat kyllä tosi tarpeeseen. Paikallisille Konfederaation kannattajille tämä oli mieltä nostattava teko, sillä vuosi 1864 oli ollut aika huonoa sotauutista Etelälle ja Stand Watien maine kasvoi edelleen ylöspäin kovana ja taitavana gerilla-ratsastajien joukkona ja johtajana. Vähän myöhemmin Unionin Eversti (itseasiassa samana päivä) John Ritchie ja 200 miestä 2. Rykmentin Indian Home Guardista saapuivat Unionin leiriltä paikan päälle ja alkoivat tulittamaan Watien joukkoa. Nouseva vesi vei osan rannalle jätetyistä pekoneista ja hiutaleista, joten Watie poistui joukkoineen ja taka-alalla näkyi alakuloinen näky kun Williams veteli viimeisiään nousuveden tyrskyissä.

Watie sai kuulla vähän myöhemmin yllättävän uutisen että hänet oli ylennetty Prikaatikenraaliksi ja arvo oli tullut jo voimaan 10.Toukokuuta, 1864.
The Second Battle of Cabin Creek 19.09.1864 toi Watielle vielä suuren voiton ja kovan sotasaaliin n. $ 1. 000 000 edestä 130 vaunua, 740 muulia ja eri tarvikkeita. Eivät ole olleet Cherokeet mitenkään akkamaista Kansaa vaan kovan luokan sotureita ja uskollisia liittolaisia olivat Watien joukot Konfederaatiolle.

Tässä ambrotypes piinkova Konfederaation Cherokee gerilla ja kuva on otettu jälkeen Honey Springsin Taistelun Intiaaniterritoriossa.
Kuva

Tässä kuvassa Konfederaation Creek sotilas todella omaperäisissä vaatteissa, silkkihuivi, taistelupaita puuvillasta ym. ja gerilla joukkojen tunnus kunnon sulkahattu
Kuva

D.Witko

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Haukka » La 21.04.2018 20:22

Googlekuvien kautta en tuota kuvaa pystynyt laittamaan, mutta kun tallensin sen omiin tiedostoihin ja lähetin imggb:n kautta, nin johan toimii. Tässä on tuon edelläkerrotun tapahtuman jälkimaininkeja. Vanha kunnon siipiratashöyry J. R. Williams vetelee viimeisiään. Kas kun en huomannut isontaa tätä, mutta menköön näin.

Osa ruokatarvikkeista tosiaan meni virran mukana, kun Unionin äijät kehtasivat tulla häiritsemään Watien ja kumppaneitten touhuja. Osa cherokeista, seminoleista ja creekeistä ehti lastata ruoka- ja muita tarvikkeita hummien selkään ja livahtaa paikalta ennen unionilaisten saapumista. Sinänsä mielenkiintoinen tapahtuma, vaikka arvaankin Witkon hakeneen tuota jälkimmäistä. Vedin tämän esiin tarkoituksella koska pidin itse tätä omalla karulla tavallaan kiinnostavampana näistä Watien sankaritöistä.


Kuva
Haukka

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Haukka » Su 22.04.2018 18:10

1. Tämä päivä oli Yhdysvaltain yksi historiallisesti tärkein päivä. 09.04.1865 ja paikkana Appomattox Court House. Konfederaation ehdoton ikoni ja sotilasnero Kenraali Robert E. Lee tapasi Unionin Kenraaleita. Silloin Lee sanoi yhdelle Unionin Kenraalille kuolemattomat sanat ja tämä vastasi niihin yhtä kuolemattomasti. Mitkä olivat sanat ja kuka Unionin Kenraali oli tämä vastaaja ?

2. Tällä Kansalla oli takana pitkäaikainen kuuliaisuus Yhdysvaltain Hallitukselle. Vaikka heidät oli alistettu ja muutettu Wichita Intiaanien Virastoon Oklahomaan sekä Intiaani Territorioon Kansasiin. 01.10.1861 he astuivat Unionin puolelle ja paljonko heitä oli silloin "Vapaaehtoisena" ja miten Harper Weeklyn toimittaja kuvaili heidän aseistustaan ?

3. Tämä Kansa osoitti" uskollisuutensa, rohkeutensa ja vakavuutensa " Wichitan viraston loppumisen aikana Lokakuussa 1862. Minkä sotillaalisen uroteon he tekivät ja tarkka erottelu tästä sotatoimesta ?
Aika vaikea kysymys, mutta varmaankin Witko tarkoittaa Ely S. Parkeria. Robert E. Leen kasvoilla oli hämmentynyt ilme hänen katsellessaan tummaa upseeria Appomattoxissa. Tämä tumma intiaaniverinen mies oli seneca-intiaani Ely S. Parker, joka oli viimeistelemässä cherokee-kenraali Stand Watien antautumiseen liittyviä rauhanehtoja. Lopulta Lee ikäänkuin havahtui ja ojensi kätensä Parkerille.

Puristaessaan senecan kättä Lee sanoi: - Olen todella iloinen nähdessäni täällä yhden todellisen amerikkalaisen.
Parker katsoi Leetä kiinteästi silmiin ja vastasi arvokkaasti: - Me olemme kaikki amerikkalaisia, sir.

Parker taisi olla tuolloin pelkkä adjutantti, mutta hänestä kylläkin tuli prikaatinkenraali. Tosin tämä arvo oli enemmänkin kunnianosoitus. Aivan 1860-luvun lopulla Parker siirtyi intiaaniviraston johtoon, mutta homma jäi lyhytaikaiseksi. Noihin aikoihin Parkerille oli ehtinyt tulla oma henkilökohtainen alkoholiongelma, eikä hän pystynyt ihan täydellä teholla heittäytymään virkansa vaativiin tehtäviin. Kaiken lisäksi virastossa kukoisti korruptio ja Parker sai huomata miten Indian Ring-nimellä kutsuttu "sisäpiiri" viivytti parhaansa mukaan intiaanireservaattien hyväksi suunnattujen määrärahojen hyväksymistä. Koko edellämainittu rinki oli täysin turmeltunut ja täynnä tyyppejä, jotka eivät välittäneet tuon taivaallista intiaanien hyvinvoinnista. Oma kukkaro ja omat asiat olivat paljon tärkeämpiä juttuja kuin joku puutetta näkevä intiaani-yhteisö.

Parker kuitenkin yritti hetken aikaa junailla asiat parhain päin intiaanien hyväksi, mutta näki jo vuoden sisällä homman toivottomaksi. Sellaisia asioita ei muuteta hetkessä. Myös omat ongelmat veivät aikaa, eikä Parkerilla ollut riittävästi tukijoita tehtäväänsä, eikä edes todellista kiinnostusta. Kaiken lisäksi hän sai päälleen syytteitä intiaaniasioiden ala-arvoisesta hoitamisesta. Syytteissä oli sikäli perää, että Parker ei erityisemmin ollut läntisten intiaanien puolella. Hän oli idän intiaani, jolla ei välttämättä ollut muuta yhteistä läntisten heimojen kanssa kuin rotu. Kukaties Parker ei ollut halunnut koko virkaa, mutta jotenkin hänen hyvä frendinsä Ulysses Grant oli onnistunut puhumaan hänet viraston johtoon. Olihan Grant Yhdysvaltain uusi presidentti ja tietenkin korkea-arvoisen henkilön suosittelut hivelivät Parkerin itsetuntoa. Myöhemmin Grant saikin päälleen koko joukon moitteita siitä, että oli järjestänyt Parkerille niin korkean viran intiaanivirastossa.

Kuva
Haukka

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » Su 22.04.2018 20:17

Tätä juuri hain ja Haukka tiesi oikein tämän minusta kinkkisen pähkinän ja minusta tuo ei ole mitenkään pateetttisen korni lause, vaan hieno dialogi niin Leeltä (Robert Lee, jota Grant arvosti suuresti niiin kuin hyvin moni muukin Unionin Kenraaleista) kuin Ely S. Parkerilta Appomattoxin Court Housen edessä. Leen sanoissa oli minusta hienoa sarkasmia tämä " yhden todellisen amerikkalaisen ", mikä oli tietysti täysin totta, kun kyse oli todellakin alkuperäisestä amerikkalaisesta Seneca Donehogawasta aka Ely Samuel Parkerista. Nuoruusvuosinaan Tonawandan reservaatiossa New Yorkin osavaltossa, jossa häntä kutsuttiin Hasanoandaksi , hän oli oppinut ettei Intiaaninimen haltijaa otettu vakavasti valkoisten miesten maailmassa.

Jo ennen kymmenen voden ikää hän oli mennyt töihin tallipojaksi armeijan tukikohtaan. Siellä hänen ylpeytensä kärsi kolauksen, kun upseerit kiusasivat häntä kehnosta englanninkielen taidosta. Ylpeä nuori Seneca hankkiutui heti lähetyssaarnaajien kouluun. Parker oli päättänyt vakaasti, että oppisi lukemaan ja puhumaan ja kirjoittamaan englantia niin hyvin, ettei kukaan valkoinen mies enään koskaan nauraisi hänelle. Ely poika päätti että parhaiten hän auttaisi Kansaansa ryhtymällä lakimieheksi. Tasan ei käynyt onnenlahjat, sillä opiskeltuaan kolme vuotta lakia lakiasiaintoimistossa Ellicottvillessä New Yorkin osavaltiossa meni hyvin, mutta kun hän anoi asianajajan virkaa, hänelle kerrottiin, että New Yorkin osavaltiossa voitiin hyväksyä ainoastaan valkoisia miespuolisia kansalaisia. Intiaanien ei ollut aihetta alalle anoa. Englantilaisen nimen ottaminen ei ollut muuttanut hänen ihonsa pronssinväriä. Parker ei antanut periksi vaan haki kaikkia eri opistoja ym. Vuonna 1860 virkavelvollisuudet veivät hänen Illinoisi'n osavaltion Galenaan.

Siellä hän tapasi valjaskaupan myyjän, josta tuli hänen ystävänsä. Myyjä oli entinen armeijan kapteeni nimeltään Ulysses S. Grant. Parker oli myös erittäin pätevä insinööri, mutta armeija ilmoitti Sisällissoodan alussa että Intiaani insinöörejä ei kaivattu New Yorkin osavaltion rykmentteihin. Parker otti yhteyttä Grantiin joka taisteli byrokratiaa vastaan hetken ja sen jälkeen kaksikon tie vei taisteluissa Vicksburgista, Chattanoogasta aina Richmondiin. Appomatoxissa hän oli Everstiluuntantin virassa ja myös itseasiassa adjuntanttina Grantin 2. US Ratsuväkirykmentissä. Parkerilla oli erinomainen käsiala ja Grant pyysi tätä kirjoittamaan puhtaaksi antautumisehdot. Parker teki tutkimuspyynnön Marias Riverin verilöylystä v. 1870, mutta se jäi taas siihen että vaikka olikin ylitarkastaja arvoltaan, niin ei Intiaania noteerattu arvovaltaiseksi.

Grant joka oli itsekin kova ryyppymies, niin piti Parkeria pystyssä kun tämän juominen alkoi luisua käsistä. Hän jätti eroanemuksen loppukesällä 1871. Tämän jälkeen hän antoi pitkät koko hallitukselle ja muutti New Yorkin kaupunkiin, hankki itselleen ensin suuromaisuuden tuona talouden kultakautena, mutta kun lama iski v. 1873, niin hän menetti kaiken omaisuuden ja eli loppuelämänsä köyhänä ja loppuvuodet Donehogawana, Irokeesien Pitkän Talon Läntisen Oven Vartijana. Sekin virka vietiin hautapaikan hyväksymisessä v.1895.

Tuo Appomattoxin antaumispaikka ja seremoniat olivat jotenkin karun koskettavat ja Kenraali Leen karisma teki siitä surumielisen tapahtuman , eikä mitään voitontanssia silloin tapahtunut. Watie jatkoi sotaa vielä kolme kuukautta.

Tässä toinen alan mies ja Parkerin oikea ystävä Kenraali-Presidentti Ulysses S. Grant.
Kuva

D. Witko

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Haukka » Ma 23.04.2018 08:36

Leen kiistelty persoona jätti tietenkin jälkensä Yhdysvaltain historiaan ja häntä pidetään joko kansallissankarina tai maanpetturina, riippuu miltä puolelta hänen saavutuksiaan tarkastaa. Leen kunniaksi pystytettiin muun patsaita sekä nimettiin teitä, kouluja ja sotateollisuuden tuotteita.
Mutta kuten tuolla ”Tällaista”-viestiketjussa ilmenee, Lee on joutunut tämän päivän syvän vihanpidon kohteeksi siinä missä muutkin etelän sankarit. Varsinainen temppu tehtiin Dallasissa Texasissa, jossa kaupungin pormestari Mike Rawlings hyväksyi ajatuksen, että Leen patsas kuljetetaan pois pilaamasta hienoja maisemia. Kyseisessä patsaassa Leen kanssa ratsastaa tuntemattomaksi jäänyt sotilas. Patsas oli ollut Dallasin eräässä puistossa yli 80 vuotta, nyt siitä on jäljellä enää muisto. Pormestari totesi tylysti. Vääryyden symboli. Viekää se helvettiin tai jonnekin muuhun pimeään paikkaan!

Kaupungin työmiehet nostivat patsaan jalustaltaan viime vuonna 14. päivänä syyskuuta. Työ kesti nelisen tuntia. Nopea saavutus sinänsä kaupungin työporukalta, jossa yleensä yksi tekee työn ja 10 katselee. Mutta tässä tapauksessa "Vääryyden symboolin kuljetusporukka" sai erikoispalkkion, jonka suuruutta lähteet eivät suostu kertomaan.

Kuva

Robert E. Leen pressulla peitetty patsas herättää mielenkiintoa. Charlottesvillessä Virginiassa Leen patsas peitettiin viime vuoden elokuussa mustalla pressulla koska se todettiin kaikin puolin sopimattomaksi nähtävyydeksi . Tätä ennen äärioikeistolaiset mielenosoittajat laittiovat hulinaksi samassa kaupungissa kuultuaan, että etelävaltion muistomerkit häivytetään. Myös Ku Klux Klan otti osaa tohinoihin kuten myös muut valkoisen rodun ylivertaisuuden puolustajat. Donald Trump tuomitsi patsaiden tuhoamishankkeen ja mainitsi, lehdistötilaisuudessaan, että patsaiden poistamista kannattavien logiikalla myös Yhdysvaltoja perustamassa olleiden Washingtonin ja Jeffersonin patsaat pitäisi poistaa, sillä he olivat orjanomistajia. (Trumpin joku kaukainen sukulaismies taisteli muuten etelävaltioitten puolella, joten hän on kaukaista orjanomistajasukua.)

Kuva
Haukka

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » Ma 23.04.2018 12:46

Luin tuossa yhtä artikkelia Kenraali Robert E. Leestä ja siinä oli tämä patsas episodi kuvattu myös. Historioitsija Elizabeth Brown Pryor kertoi v. 2008 seuraavaa Robert Leestä: Lee oli hyvin julma orjiaan kohtaan ja rohkaisi valvojiaan antamaan mahdollisimman kovan rangaistuksen pakoon yrittäneitä orjiaan kohtaan jotka jäivät kiinni, niin heitä kymppimiehet hakkasivat ja ruoskivat todella julmasti juuri Leen käskystä. Pryor kirjoitti Heritagessa, että Lee oli vihainen orjien vaatimuksista vapaudelle ja turvautui mitä karkeampaan tapaan ylläpitää orjien hallintaa ja hajoitti useita orjaperheitä taatakseen heidän alistumisen hänelle. Eräs orja Arlingontonissa kertoi että Lee oli julmin ja pahinta ihmislajia edustava henkilö.

Vuonna 1865 Lee kirjoitti vaimolleen että orjuus oli moraalisesti ja poliittisesti paha. Lee kirjoitti toisessa kirjeessään että mustilla oli paljon paremmat olot Amerikassa kuin Afrikassa. Sen verran lyön takapakkia että vaikka Lee oli taitava komentaja, niin miehiään hän ei säästänyt, kun hän sai jonkun idean päähänsä. Antietam oli hyvä esimerkki, sillä Lee käski miehensä väkisin hyökkäämään aamulla maissipeltoon jossa oli kyllä Unionin joukot etenemässä, mutta Konfederaation olisi ollut viisainta vetäytyä ja pistää puolustuslinjaa heti maissipellon jälkeen, mutta Lee tapatti koko päivän miehiään jääräpäisyyttään. Antietam oli hirvittävä verilöyly ja Amerikan historian verisin yhden päivän taistelu, sillä yli 23 000 tuhatta miestä kaatui molemmilta osapuolilta yhteensä.

Gettysburgissa hän teki todella suuren virheen, vaikka hänen Kenraalinsa sanoivat toista. Lee ei kuunnellut kenekään neuvoja jos hän oli päässään päättänyt taktiikan. Stonewall Jackson parhaana Leen ystävistä sanoi, että tuo on Robert hullua hyökätä avomaastossa Unionin tykistöä vastaan. Gettysburgin kuoleman kentillä Lee laittoi jalkaväkensä marssimaan suoraan yli pitkän ja tasaisen pellon poikki ja vastassa oli Unionin tykistö, jonka tulitus teki järkyttävää tuhoa Konfederaation riveissä. Lee antoi koko päivän samaa hyökkäys käskyä ja niin harmaat rivit tunkivat yli kuolleiden tovereinsa pellolla. Kyllähän Leellä hetkensä oli Sisällissodassa ja voittoja tuli, mutta hinta oli usein järkyttävän kova. Siksi patsaan roudaaminen on mukava kepponen orjien hakkaajalle ja vanhalle pukille Robert Leelle ja perikunnalle oikea niitti.

Näin se Witko pistää uusiksi Etelän armeijan komentaja Robert Leen, jota tuli ylistettyä väärin mielihäiriössä ja nyt tämän pahinpitelijän patsaiden hävittäminen on oiva teko ja Trump saa pistää mitalleja joka patsas termiitille.

Lee-setä ja Witko samassa kuvassa ja melkoinen krapula on Leellä kuvan otto hetkellä.
Kuva

D. Witko

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Haukka » Ma 23.04.2018 18:40

Luin tuossa yhtä artikkelia Kenraali Robert E. Leestä ja siinä oli tämä patsas episodi kuvattu myös. Historioitsija Elizabeth Brown Pryor kertoi v. 2008 seuraavaa Robert Leestä: Lee oli hyvin julma orjiaan kohtaan ja rohkaisi valvojiaan antamaan mahdollisimman kovan rangaistuksen pakoon yrittäneitä orjiaan kohtaan jotka jäivät kiinni, niin heitä kymppimiehet hakkasivat ja ruoskivat todella julmasti juuri Leen käskystä. Pryor kirjoitti Heritagessa, että Lee oli vihainen orjien vaatimuksista vapaudelle ja turvautui mitä karkeampaan tapaan ylläpitää orjien hallintaa ja hajoitti useita orjaperheitä taatakseen heidän alistumisen hänelle. Eräs orja Arlingontonissa kertoi että Lee oli julmin ja pahinta ihmislajia edustava henkilö.
Ex-orjat nyt saattoivat kertoa mitä sylki suuhun tuo ja eikös tuo Elizabeth Brown Bryor ollukin melkoinen satutäti. Mutta ei sen puoleen, kyllä Robert E. Lee tunnettiin ankarana isäntänä. Karanneet orjat saivat osakseen Leen määräyksestä vähintään 50 sivallusta ruoskasta. Mutta ei hätä ollut tämän näköinen vaan vielä pahempi. Jos nimittäin Elizabeth Brown Bryoriin uskoo. Ellun mukaan Lee kaatoi suolavettä orjiensa avoimiin haavoihin ja sai karkureitten olon tuntumaan vielä entistäkin kauheammalta. Olihan näissä Leen jutuissa sikäli ajatusta, että orjat tuskin uskalsivat karata toista kertaa. Mutta luulen, että monet muut etelän plantaasinomistajat käyttivät samantyylisiä keinoja, eikä varmaan Washingtonin Ykäkään omalla aikakaudellaan ollut ihan nuhteeton orjienomistaja.
[quote]2. Tällä Kansalla oli takana pitkäaikainen kuuliaisuus Yhdysvaltain Hallitukselle. Vaikka heidät oli alistettu ja muutettu Wichita Intiaanien Virastoon Oklahomaan sekä Intiaani Territorioon Kansasiin. 01.10.1861 he astuivat Unionin puolelle ja paljonko heitä oli silloin "Vapaaehtoisena" ja miten Harper Weeklyn toimittaja kuvaili heidän aseistustaan ?[/quote]
Eivätköhän kyseessä ole delawaret. Heidän oli valittava puolensa Yhdysvaltain sisällissodassa ja puolen valitseminen kävi aika kivuttomasti. Tuona Witkon mainitsemana päivänä, 1. lokakuuta 1861 the Leavenworth Daily Conservative jiukaisi ilmoituksen, jossa sen ajan tyyliin kerrottiin seuraavaa: Delaware-kansakunnan päälliköt Anderson Sarcoxie, John Conner ja Neconhecon rohkaisevat kaikkia unionimielisiä heimoja intiaaniterritorion alueella: Me delawarepäälliköt lupaamme antaa itsemme ja koko kansakuntamme voiman ja tuen sellaisille heimoiille, jonka asuinalueille tunkeudutaan. Me emme tule ilman rangaistusta hyväksymään yhdenkään heimon sodankäyntiä Unionia vastaan.

Tässä kohdassa törmäämme kahteen kinrerien vanhaan tuttavaan. Joiden urotöitä ja muita edesottamuksia ollaan käsitelty aiemmin. Toinen tuttu hahmo on kenraalimajuri John C. Frémont, joka otti Unionin läntisen osaston hallintaansa. Hän etsi nimenomaan delawareja, koska nämä olivat kulkeneet hänen matkassaan sotaa edeltävillä tutkimusretkilla ja olivat taistelleet myös Meksikon sodassa 1840-luvun lopulla. Näin ollen Fremont värväsi kapteeni Fall Leafin kokoamaan yhteen Delawareja. Fall Leaf oli ollut monessa mukana edellisillä vuosikymmenillä ja hän olikin ehkä tunnetuin delawarei eteläisilä tasangoilla ja lännessä. Tuolloin noin 53-vuotiaana hän oli ehtinyt kunnostautua niin oppaana, tiedustelijana kuin turkismetsästäjänäkin .

Lokakuun 4. päivänä 1861 nämä delawaret sitten kutsuttiin palveluun odottamaan määräyksiä Fort Leavenworthissa.
Tämän jälkeen Fall Leaf delawareineen siirtyi erään orjuutta-vastustavan prikaatin matkassa Humansvilleen Missouriin, jonne he päättivät leiriytyä. Kuinkas ollakaan paikalle pyyhälsi Harpers Weeklyn utelias kirjeenvaihtaja, joka tunnetusti tunki pitkän nenänsä joka paikkaan. Kirjeenvaihtaja käppäili leiriin ja löysi Fall Leafin, joka lepäili rentona leiritulen lämmössä. Kädessään tämä maineikas delaware piti piipputomahawkia, josta veteli ties minkämoisia yrttisekoituksia henkeensä. Fall Leafin ilme oli yhtä aikaa keskittynyt ja nautinnollinen, joten arvattavasti hän oli juuri päässyt tärkeään vaiheeseen tupruttelussaan. Kirjeenvaihtaja vilkaisi myös muita delawareja ja pani merkille näiden aseistuksen, joka koostui lähinnä sotakirveistä, skalppiveitsistä ja kivääreistä.
Koska Witko tätä kysyi, hänellä lienee enemmänkin tietoa tästä aseistuksesta.

Enempää en tiedä heidän aseistuksestaan, mutta koska Witko tätä kysyi, hän ehkä tietää...

Kuva alun perin poliittisesta aikakauslehti Harpe'r's Weeklystä.

Kuva
Haukka

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » Ti 24.04.2018 19:39

Haukka kirjoitti:
Luin tuossa yhtä artikkelia Kenraali Robert E. Leestä ja siinä oli tämä patsas episodi kuvattu myös. Historioitsija Elizabeth Brown Pryor kertoi v. 2008 seuraavaa Robert Leestä: Lee oli hyvin julma orjiaan kohtaan ja rohkaisi valvojiaan antamaan mahdollisimman kovan rangaistuksen pakoon yrittäneitä orjiaan kohtaan jotka jäivät kiinni, niin heitä kymppimiehet hakkasivat ja ruoskivat todella julmasti juuri Leen käskystä. Pryor kirjoitti Heritagessa, että Lee oli vihainen orjien vaatimuksista vapaudelle ja turvautui mitä karkeampaan tapaan ylläpitää orjien hallintaa ja hajoitti useita orjaperheitä taatakseen heidän alistumisen hänelle. Eräs orja Arlingontonissa kertoi että Lee oli julmin ja pahinta ihmislajia edustava henkilö.
Ex-orjat nyt saattoivat kertoa mitä sylki suuhun tuo ja eikös tuo Elizabeth Brown Bryor ollukin melkoinen satutäti. Mutta ei sen puoleen, kyllä Robert E. Lee tunnettiin ankarana isäntänä. Karanneet orjat saivat osakseen Leen määräyksestä vähintään 50 sivallusta ruoskasta. Mutta ei hätä ollut tämän näköinen vaan vielä pahempi. Jos nimittäin Elizabeth Brown Bryoriin uskoo. Ellun mukaan Lee kaatoi suolavettä orjiensa avoimiin haavoihin ja sai karkureitten olon tuntumaan vielä entistäkin kauheammalta. Olihan näissä Leen jutuissa sikäli ajatusta, että orjat tuskin uskalsivat karata toista kertaa. Mutta luulen, että monet muut etelän plantaasinomistajat käyttivät samantyylisiä keinoja, eikä varmaan Washingtonin Ykäkään omalla aikakaudellaan ollut ihan nuhteeton orjienomistaja.
[quote]2. Tällä Kansalla oli takana pitkäaikainen kuuliaisuus Yhdysvaltain Hallitukselle. Vaikka heidät oli alistettu ja muutettu Wichita Intiaanien Virastoon Oklahomaan sekä Intiaani Territorioon Kansasiin. 01.10.1861 he astuivat Unionin puolelle ja paljonko heitä oli silloin "Vapaaehtoisena" ja miten Harper Weeklyn toimittaja kuvaili heidän aseistustaan ?
Eivätköhän kyseessä ole delawaret. Heidän oli valittava puolensa Yhdysvaltain sisällissodassa ja puolen valitseminen kävi aika kivuttomasti. Tuona Witkon mainitsemana päivänä, 1. lokakuuta 1861 the Leavenworth Daily Conservative jiukaisi ilmoituksen, jossa sen ajan tyyliin kerrottiin seuraavaa: Delaware-kansakunnan päälliköt Anderson Sarcoxie, John Conner ja Neconhecon rohkaisevat kaikkia unionimielisiä heimoja intiaaniterritorion alueella: Me delawarepäälliköt lupaamme antaa itsemme ja koko kansakuntamme voiman ja tuen sellaisille heimoiille, jonka asuinalueille tunkeudutaan. Me emme tule ilman rangaistusta hyväksymään yhdenkään heimon sodankäyntiä Unionia vastaan.

Tässä kohdassa törmäämme kahteen kinrerien vanhaan tuttavaan. Joiden urotöitä ja muita edesottamuksia ollaan käsitelty aiemmin. Toinen tuttu hahmo on kenraalimajuri John C. Frémont, joka otti Unionin läntisen osaston hallintaansa. Hän etsi nimenomaan delawareja, koska nämä olivat kulkeneet hänen matkassaan sotaa edeltävillä tutkimusretkilla ja olivat taistelleet myös Meksikon sodassa 1840-luvun lopulla. Näin ollen Fremont värväsi kapteeni Fall Leafin kokoamaan yhteen Delawareja. Fall Leaf oli ollut monessa mukana edellisillä vuosikymmenillä ja hän olikin ehkä tunnetuin delawarei eteläisilä tasangoilla ja lännessä. Tuolloin noin 53-vuotiaana hän oli ehtinyt kunnostautua niin oppaana, tiedustelijana kuin turkismetsästäjänäkin .

Lokakuun 4. päivänä 1861 nämä delawaret sitten kutsuttiin palveluun odottamaan määräyksiä Fort Leavenworthissa.
Tämän jälkeen Fall Leaf delawareineen siirtyi erään orjuutta-vastustavan prikaatin matkassa Humansvilleen Missouriin, jonne he päättivät leiriytyä. Kuinkas ollakaan paikalle pyyhälsi Harpers Weeklyn utelias kirjeenvaihtaja, joka tunnetusti tunki pitkän nenänsä joka paikkaan. Kirjeenvaihtaja käppäili leiriin ja löysi Fall Leafin, joka lepäili rentona leiritulen lämmössä. Kädessään tämä maineikas delaware piti piipputomahawkia, josta veteli ties minkämoisia yrttisekoituksia henkeensä. Fall Leafin ilme oli yhtä aikaa keskittynyt ja nautinnollinen, joten arvattavasti hän oli juuri päässyt tärkeään vaiheeseen tupruttelussaan. Kirjeenvaihtaja vilkaisi myös muita delawareja ja pani merkille näiden aseistuksen, joka koostui lähinnä sotakirveistä, skalppiveitsistä ja kivääreistä.
Koska Witko tätä kysyi, hänellä lienee enemmänkin tietoa tästä aseistuksesta.

Enempää en tiedä heidän aseistuksestaan, mutta koska Witko tätä kysyi, hän ehkä tietää...

Kuva alun perin poliittisesta aikakauslehti Harpe'r's Weeklystä.[/size]
Kuva[/quote]

*******************************************************************
Hau hau Haukka ! Witkolla on ollut hulvaton viikko ja piruilua löin, koska olen itse todella Konfederaation kannattaja tässä Sisällissodassa ja Robert Lee oli sotilaallinen nero vaikka paineessa hänellekin tuli virheitä, mutta täytyy muistaa että Etelä oli joka mielessä vähän alakynnessä, armeijan koko, varusteet ym. asiat olivat huomattavasti pienenmpiä kuin Unionin lähes ehtymätön virta miehiä ja teollisuutta oli ylivoimaista. Silti Konfederaatio ja Lee antoivat v. 1861-1862 melkoisia voittoja pitkän putken ja taktisesti Lee ja toinen sotilaallinen nero oli Stonewall Jackson, joka ei muuten voinut antaa Gettysburgissa enään mitään neuvoja(kirjoitin itse näin hurmiossa) koska mies oli vainaa 10.05.1862 omien ampumana vahingossa Chancellorsvillen taistelussa joka alkoi jo 30.04.1862-01.05.1862 Konfederaation voittoon.

Lee on ollut ankara kurinpitäjä orjilleen mutta niin oli 95% Etelän plantaasien omistajista ja siihen oli painavat syyt. Pakomatkat olisivat lisääntyneet todella paljon ja orjuus oli tuohon aikaan normaali käsite maailmassa ja Etelässä se oli normaalia elämän menoa. Totta kai orjuus on kamala asia, mutta 150. vuotta myöhemmin on helppo tuomita orjuus. Eikä varmasti Ykä Washington mitään koulua pitänyt orjilleen, vaan sama kohtalo kuin muutkin orjan omistajat tekivät. LaFayette oli Ranskasta ja siellä oli menossa Vallankumous ja liberalismiin ei sopinut orjuus vaikka maanviljelijät olivat täysin aateliston ikeessä. Grant ja Sherman olivat ehkä Unionin paras taktinen kaksikko. Shermanin armoton hävitys politiikka teki Etelän häviölle tietä.

170-201 vapaaehtoista Delawarea liittyi Unionin riveihin ja tuo Harper's Weeklyn toimittajan kuvailema aseistus oli juuri tuo jonka Haukka jo vastasi oikein, tuota noin saatana että korpee!


D. Witko

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Haukka » Ke 25.04.2018 15:49

3. Tämä Kansa osoitti" uskollisuutensa, rohkeutensa ja vakavuutensa " Wichitan viraston loppumisen aikana Lokakuussa 1862. Minkä sotillaalisen uroteon he tekivät ja tarkka erottelu tästä sotatoimesta ?
Delawaret eivät kyllä tehneet missään nimessä mitään sotilaallista urotyötä, vaan olivat enemmänkin mukana halpamaisessa teurastuksessa. Eivät teurastuksen alkuunpanijoina, vaan enemmänkin pelkkinä käskyläisinä. Tosin jossakin annettiin ymmärtää, että delaware-kapteeni Ben Simon olisi tässä verilöylyssä ollut Unionin intiaanijoukkojen kokonaisvaltainen johtaja . Witkon käyttämän lähdekirja ”Between Two Fires” mukaan suuri ihmettelyn aihe oli se, että delawaret, joita on pidetty jaloina ja sivistyneinä intiaaneina ja jotka nauttivat presidentin suurta arvostusta, voivat syyllistyä tällaiseen barbarismiin.

Käytän lähteenä kahta kirjaa. Unionmielisten intiaanien tappoporukkaaan kuului 196 soturia tai sotilasta. Heistä 100 oli kickapoita, kun taas loput 70/26 muodostuivat delawareista ja shawneista. He tunkeutuivat ensin Wichita Agencyyn, jossa asustavat etelävaltioita kannattavat tonkawat, caddot ja muut. Tätä ennen unionilaiset olivat soluttaneet Wichita Agencyyn kaksi omaa miestään. Näiden avulla paikka oli helpompi ottaa haltuun.

Itse isku tehtiin myöhään illalla 23. lokakuuta 1862 ja hyökkäyksessä kuoli 3 – 4 Agencyssä ollutta valkoista kauppiasta ja yksi sen virkailijoista, joka tunnettiin asiamies Leeperinä. Sitten paikka putsattiin turhasta irtaimistosta. Rullalle kääritty etelävaltioiden kapinalippu siepattiin ensimmäiseksi. Ja sen sisältä löytyi agentti Leeperin kansio. Kansio puolestaan sisälsi kenraali Albert Piken kirjoittamia dokumentteja, joiden joukossa olivat ne rauhansopimukset, jotka intiaaniterritorion eri heimojen päälliköt olivat allekirjoittaneet etelävaltioiden kanssa. Tämä kansio siirtyi ryöstäjien haltuun. Myös yli sata ponia vaihtoi omistajaa. Loppuhuipentumana hyökkääjien johtaja Ben Simon antoi käskyn, että rakennus oli poltettava.

Wichita Agencyssä olleet tonkawa-puolustajat pakenivat kiireen vilkkaa läheiseen Black Jack-tiheikköön. Tämä Musta Jaakko ei ollut mikään metsäpiru, vaan tiheikön nimi tuli siitä, että siellä kasvoi Black Jack-tammia. Takaa-ajajat jäljittivät heidät Washitajoen alavirralta tiheikön suojasta. Tonkawat tajusivat liian myöhään, että heidän piilopaikkansa oli löydetty. Seurannut tapahtuma ei ollut taistelu ollenkaan, vaan säälimätön verilöyly, jossa maksettiin kalavelat ja muut hampaankoloon jääneet asiat korkojen kera. Kaikkiaan yli 130 tonkawaa surmattiin, joukossa päällikkö Placido ja yli sata naista ja lasta. Kickapoot, delawaret ja shawneet puolestaan menettivät 27 soturia.

Etelävaltiolaisten raporttien mukaan tapaus oli kosto jostakin vuosia sitten tapahtuneesta jutusta, jossa tonkawat olivat auttaneet amerikkalaisia. Täsmällisempien raporttien mukaan kysymyksessä oli nimenomaan eteläisten kickapoiden syvään juurtunut viha tonkawia kohtaan. Viha taas oli saanut alkunsa rauhansopimusten allekirjoitustilaisuudessa elokuussa 1861. Tuolloin rauhansopimuksen allekirjoittamatta jättäneet kickapoot olivat huomanneet miten tonkawat, caddot ja wichitat ivasivat heitä. Tämän kyseisen tapauksen kertoo Between Two Fires”-kirjan lisäksi muun muassa Gibsonin The Kickapoos-kirja. Gibsonilla on kuitenkin myös lisätietoa, sillä hänen mukaansa kickapoot kypsyivät tonkawien käytökseen jo vuosina 1859 – 1860. Tuolloin tonkawat olivat pitäneet kickapoita jatkuvasti silmällä ja raportoineet kaikki tietonsa armeija majuri Earl ”Pukki” Van Dornille. Nämä syyt siis aiheuttivat sen, että kickapoot alkoivat kerätä tukijoukkoja tonkawia vastaan suunnattuun verilöylyyn. Kai joku korkea-arvoinen Unionin kenu antoi suostumuksensa. Ja delawaret ja shawneet taas olivat olevinaan niin unionmielisiä, että olivat valmiit tukemaan kickapoita näiden henkilökohtaisessa kostossa. Kohdistuihan isku Unionin vihollisiin, joten sodan piikkiin tämä meni.


KuvaKuva
Haukka

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » Ke 25.04.2018 19:35

Haukka kirjoitti:
3. Tämä Kansa osoitti" uskollisuutensa, rohkeutensa ja vakavuutensa " Wichitan viraston loppumisen aikana Lokakuussa 1862. Minkä sotillaalisen uroteon he tekivät ja tarkka erottelu tästä sotatoimesta ?
Delawaret eivät kyllä tehneet missään nimessä mitään sotilaallista urotyötä, vaan olivat enemmänkin mukana halpamaisessa teurastuksessa. Eivät teurastuksen alkuunpanijoina, vaan enemmänkin pelkkinä käskyläisinä. Tosin jossakin annettiin ymmärtää, että delaware-kapteeni Ben Simon olisi tässä verilöylyssä ollut Unionin intiaanijoukkojen kokonaisvaltainen johtaja . Witkon käyttämän lähdekirja ”Between Two Fires” mukaan suuri ihmettelyn aihe oli se, että delawaret, joita on pidetty jaloina ja sivistyneinä intiaaneina ja jotka nauttivat presidentin suurta arvostusta, voivat syyllistyä tällaiseen barbarismiin.

Käytän lähteenä kahta kirjaa. Unionmielisten intiaanien tappoporukkaaan kuului 196 soturia tai sotilasta. Heistä 100 oli kickapoita, kun taas loput 70/26 muodostuivat delawareista ja shawneista. He tunkeutuivat ensin Wichita Agencyyn, jossa asustavat etelävaltioita kannattavat tonkawat, caddot ja muut. Tätä ennen unionilaiset olivat soluttaneet Wichita Agencyyn kaksi omaa miestään. Näiden avulla paikka oli helpompi ottaa haltuun.

Itse isku tehtiin myöhään illalla 23. lokakuuta 1862 ja hyökkäyksessä kuoli 3 – 4 Agencyssä ollutta valkoista kauppiasta ja yksi sen virkailijoista, joka tunnettiin asiamies Leeperinä. Sitten paikka putsattiin turhasta irtaimistosta. Rullalle kääritty etelävaltioiden kapinalippu siepattiin ensimmäiseksi. Ja sen sisältä löytyi agentti Leeperin kansio. Kansio puolestaan sisälsi kenraali Albert Piken kirjoittamia dokumentteja, joiden joukossa olivat ne rauhansopimukset, jotka intiaaniterritorion eri heimojen päälliköt olivat allekirjoittaneet etelävaltioiden kanssa. Tämä kansio siirtyi ryöstäjien haltuun. Myös yli sata ponia vaihtoi omistajaa. Loppuhuipentumana hyökkääjien johtaja Ben Simon antoi käskyn, että rakennus oli poltettava.

Wichita Agencyssä olleet tonkawa-puolustajat pakenivat kiireen vilkkaa läheiseen Black Jack-tiheikköön. Tämä Musta Jaakko ei ollut mikään metsäpiru, vaan tiheikön nimi tuli siitä, että siellä kasvoi Black Jack-tammia. Takaa-ajajat jäljittivät heidät Washitajoen alavirralta tiheikön suojasta. Tonkawat tajusivat liian myöhään, että heidän piilopaikkansa oli löydetty. Seurannut tapahtuma ei ollut taistelu ollenkaan, vaan säälimätön verilöyly, jossa maksettiin kalavelat ja muut hampaankoloon jääneet asiat korkojen kera. Kaikkiaan yli 130 tonkawaa surmattiin, joukossa päällikkö Placido ja yli sata naista ja lasta. Kickapoot, delawaret ja shawneet puolestaan menettivät 27 soturia.

Etelävaltiolaisten raporttien mukaan tapaus oli kosto jostakin vuosia sitten tapahtuneesta jutusta, jossa tonkawat olivat auttaneet amerikkalaisia. Täsmällisempien raporttien mukaan kysymyksessä oli nimenomaan eteläisten kickapoiden syvään juurtunut viha tonkawia kohtaan. Viha taas oli saanut alkunsa rauhansopimusten allekirjoitustilaisuudessa elokuussa 1861. Tuolloin rauhansopimuksen allekirjoittamatta jättäneet kickapoot olivat huomanneet miten tonkawat, caddot ja wichitat ivasivat heitä. Tämän kyseisen tapauksen kertoo Between Two Fires”-kirjan lisäksi muun muassa Gibsonin The Kickapoos-kirja. Gibsonilla on kuitenkin myös lisätietoa, sillä hänen mukaansa kickapoot kypsyivät tonkawien käytökseen jo vuosina 1859 – 1860. Tuolloin tonkawat olivat pitäneet kickapoita jatkuvasti silmällä ja raportoineet kaikki tietonsa armeija majuri Earl ”Pukki” Van Dornille. Nämä syyt siis aiheuttivat sen, että kickapoot alkoivat kerätä tukijoukkoja tonkawia vastaan suunnattuun verilöylyyn. Kai joku korkea-arvoinen Unionin kenu antoi suostumuksensa. Ja delawaret ja shawneet taas olivat olevinaan niin unionmielisiä, että olivat valmiit tukemaan kickapoita näiden henkilökohtaisessa kostossa. Kohdistuihan isku Unionin vihollisiin, joten sodan piikkiin tämä meni.


KuvaKuva
********************************************************
Vastaus on sitten täydellisen oikein ja taas kerran Gibsonin Kickapoo-kirja näytti monipuolisuutensa ja Laurence Hauptman Between Two Fires on hyvänä kakkosena. Eivät Delawaret olleet mitään sivistyneitä ja humaaneita liittolaisia vaan kävivät julmaa omaa sodankäyntiään.
Tammikuussa 1862 Yhdysvaltain Intiaani asioiden komissaari William Doyle pyysi Amerikan Nativein agentteja " tekemään ja pitämään viipymättä kaikki voimakkaat ja kelvolliset intiaanit omissa virastoissaan". Pyyntö johti 1. ja 2. Indian Home Guard osaston/rykmentin perustamiseen ja siihen kuului Delawaret, Creekit, Seminolet, Kickapoot, Senecat, Osaget, Shawneet, Choctawat ja Chickasawat. Delawaret osoittivat "uskollisuutensa, rohkeutensa ja vakavuutensa", " Wichitan viraston purkamisen aikana lokakuussa 1862.

Suurin Unionin voiton katsottiin, että alkuperäiskansojen ratsuväki tappoi viisi Konfederaation agenttia, otti Kapinallisten lipun jopa ja $ 1.200 Konfederaation valuuttaa, 100 ponia ja polttivat kaikki viraston paperit, arkistot, kartat ym. vastaavaa. Nämät tietysti paloivat kun koko virasto tuikittiin tuleen.

D.Witko

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » To 26.04.2018 18:23

Pähkinät olivat sitten Herra Haukalta kaikki oikein vastattu ja areena on vapaa uusille pähkinöille.

D. Witko

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Haukka » La 28.04.2018 10:00

Mitäpä siitä miettimään. Modoceista ei juuri ole ollut kysymyksiä. Nyt korjataan tämä epäkohta.

Pohjois-Kalifornian ankarat talvet 1830-luvun alussa tekivät ikävää tuhoa alueella majailevan intiaaniväestön keskuudessa. Tähän kohderyhmään kuuluivat myös modocit. Ruokakätköt hautaituivat syvään lumeen ja voimakkaat lumimyrskyt pitivät huolen siitä, että modocit joutuivat pysyttelemään päiväkausia majoissaan. Lumi hautasi ympäristön maamerkit ja valtaosa heimosta menehtyi. Niin olisi käynyt lopuillekin modoceille, ellei antilooppilauma oli eksynyt liian lähelle heitä.

1. Hieman myöhemmin, noin vuonna 1835, modocit tapasivat ryhmän valkoisia miehiä. Keitä miehet olivat ja mihin merkittävään paikkaan he veivät osan modoceista?

2. Seuraavien vuosien aikana modocit oppivat ymmärtämään mitä naapurit pohjoisemmilla alueilla halusivat. Samalla modocit oivalsivat, että ei kannattanut tehdä itse kaikkea sellaista mitä joku toinen saattoi tehdä heidän puolestaan. Mitä kahta kansaa modocit hyödynsivät tulevissa bisneksissään ja miten Yainax Butte liittyi asiaan?

3. Tätä nöyryyttävää kokemusta intiaaninainen ja hallituksen tulkki Jennie ei unohtanut milloinkaan. Se tapahtui Port Orfordin mutaisella pääkadulla helmikuussa 1856. Mies pakotti Jennien tekemään jotakin, jota nainen ei olisi halunnut? Mistä oli kysymys?

4. Jennie päätti kostaa. Hän tarvitsi kuitenkin apulaisen ja tällaiseksi ilmoittautui Fremontin retkikunnan entinen opas. Miten kaksikko hoiti kostonsa ja mitä heidän kerrotaan tehneen kostonsa päätteeksi?

5. Mikä koston uhriksi joutunut oli miehiään? Modocit tunsivat hänet vallan hyvin.
Haukka

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » Su 29.04.2018 17:47

Haukka kysyi seuraavaa

Pohjois-Kalifornian ankarat talvet 1830-luvun alussa tekivät ikävää tuhoa alueella majailevan intiaaniväestön keskuudessa. Tähän kohderyhmään kuuluivat myös modocit. Ruokakätköt hautaituivat syvään lumeen ja voimakkaat lumimyrskyt pitivät huolen siitä, että modocit joutuivat pysyttelemään päiväkausia majoissaan. Lumi hautasi ympäristön maamerkit ja valtaosa heimosta menehtyi. Niin olisi käynyt lopuillekin modoceille, ellei antilooppilauma oli eksynyt liian lähelle heitä.

1. Hieman myöhemmin, noin vuonna 1835, modocit tapasivat ryhmän valkoisia miehiä. Keitä miehet olivat ja mihin merkittävään paikkaan he veivät osan modoceista?

****************************************************************************
Nyt Haukka otti esiin hyvin mielenkiintoiset pähkinät, koska tästä pienestä mutta pippurisesta Modoc Kansasta emme ole tehneet pähkinöitä. Täysi kymppi Haukalle tästä aihevalinnasta.

1. 1830-luvun ensimmäinen puolisko oli ollut Modoceilla ja muille Kansoille Pohjois-Kalifornissa tosi kova, slliä rankat lumimyskyt ajoivat riistaeläimet pois.
Modocit olivat olleet jo ensimmäistä kertaa valkoisten kanssa tekemisissä v. 1825 tai 1826 kun Hudson Bay Companyn prikaati Fort Vancouverista saapui Finan McDonaldin johtamana perustamaan kauppa-asemia osaan Idahosta, Utahista ja Oregonista. Seuraavien viidentoista vuoden aikana saapui muita prikaateita Peter Sken Odgen johtamina ja John Workin Vancouverista Kaliforniaan ja Oregoniin perustamaan kauppapaikkoja. Modocit oli siihen aikaa lukumäärältään n. 800 Intiaania ja heillä ei ollut paljon vahvuuksia kaupantekoon koska erilaiset onnettomuudet heikensivät heitä, kovat myrskyt ja vähäinen ruuan saanti mm.

Modocit oli vuonna 1835 edelleen heikko Kansa, kun samana vuonna saapui joukko Ranskalas-Kanadalaisia kauppiaita tuli suuren Syvänteen alueelle. Miesten henkilöllisyyttä ei tiedetä, mutta heillä oli todennäköisesti yhteyksiä Hudson Bay Companyyn tai sitten he olivat itsenäisiä free-lance kauppiaita.
Taas uudelleen Modocit kiinnostuivat Eurooppalasisten kauppatavarasta ja useita Modoceja otettiin mukaan kansainväliseen ja Syvänteen alueiden Kansojen kauppakeskukseen Tyynen Meren Luoteisosaan. Dalles oli Columbia-joen suulla oleva kaupunki ja kuuluisimpia Kauppa-asemia Luoteis-osien Intiaani Kansoille. Modocit näkivät paljon hevosia joita toivat useat eri Luoteisosan Kansoista ja jotka olivat tulleet tekemään kauppaa. Modoceilla ei ollut oikein mitään kunnon kauppatavaraa, hevosia ei liiemmin ollut Dallesissa jossa oli paljon "hevos Intiaaneja" jotka asuivat pohjoiseen Columbiasta ja Snake Riverillä. Modoceilla ei ollut oikein mitään kunnon kauppatavaraa, ei elänten nahkoa eikä juuri mitään muutakaan.
Lewis ja Clark olivat Retkikuntansa kanssa käyneet Dallesissa lähes kolmekymmentä vuotta sitten.

Mutta Modocit olivat kekseliästä ja viisasta Kansaa ja he katsoivat muita Intiaani Kansoja jotka olivat pohjoisesta millä nämät kävivät kauppaa.
Kakkosessa katsotaan mitä he oikein alkoivat kaupata mutta tätä tarjoan ykkösen pähkinään Haukalle

Witko

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Haukka » Su 29.04.2018 18:27

Niin, ei Dalles ollut kaupunki ollenkaan eikä oikeastaan edes kauppa-asema. Se oli markkinapaikka, jossa käytiin jokasyksyistä kauppaa kaikella mahdollisella ja mahdottomalla. Vähän niin kuin Kalliovuorten rednezvousit paitsi että paikka ei ollut Kalliovuorilla, vaan Dallesin putousten kupeessa Oregonin rajalla. Tuoltahan tulee sanonta, että on niin kuin outo piru Dallesin markkinoilla. Tässä tapauksessa nuo oudot pirut olivat modoceja. Ei mitään myytävää, ei varaa ostaa mitään...mutta hemmetisti teki mieli sitä sun tätä.

Tapahtuma oli merkittävä, sillä siellä käytiin heimojen välisen kaupan lisäksi myös kansainvälistä kauppaa. Kauppakielenä oli Chinook-jargon, jota käytettiin intiaanien ja valkoisten kauppiaiden välillä. Modocit eivät tietenkään osanneet tätä kauppakieltä. Ainoa heidän osaamansa kieli oli heidän oma murteensa joskaan minulla ei ole aavistustakaan heidän kieliryhmästään. Eniten modocit olivat kiinnostuneet hevosista, sillä sellaisia he eivät olleet päässeet näkemään ennen - ei ainakaan näin läheltä kuin markkinoilla. Tietenkään Dallesin putoukset eivät olleet mikään hevoskaupan keskus, mutta muun muassa nez percet ja flatheadit olivat kuljettaneet sinne hummia itäisemmiltä alueilta. Ilmeisesti myös creiden ja assiniboinien kautta tuli hevosia, sillä niin uskomattomalta kuin tuntuukin, niin kyllä tasankojen äijät tarvitsivat joitakin rannikon tuotteita.

Nopeasti hummasta tuli eräs modocien näkyvimmistä vaurauden ja arvovallan symboleista. Hevosia ei kuitenkaan saanut ihan halvalla, vaan modocien oli alettava miettiä, mikä olisi sellainen tuote, jolla he pystyisivät kilpailemaan kaupankäynnin saralla.

Näpit irti senkin modocit!


Kuva
Haukka

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Re: pahkinoita purtavaksi

Viesti Kirjoittaja Witko » Su 29.04.2018 19:23

Haukka olen syvästi vakaumuksen ja kristillisyyden omaava Koni. Nämät kamalat asiat joita Haukan kuvassa näkyy, niin minuun tekivät hurskauden olotilan ja herättivät Konin kevätkiiman, joten vakaumukseni heitän saman tien pois ja alan nauttia naisista (kaikista naisista) , joten Haukan kuva oli sittenkin hyvä asia , koska hurskastelu alkoi tympiä minua jo.

Wichita nainen olettevasti ja siinä syy miksi Wichitat nousivat minun rankin listalla
Kuva

Witko

P.s. Dalles oli tosiaan enemmän markkinapaikka Columbia-joen suulla tuohon aikaan ja tässä valokuva ala' väritetty upeasta lohisaalista lähellä The Dallesia. Vuosi 1910. Tässä ehkä yksi kauppa-artikkeli jotka kiinnostivat Luoteisten-ja Pohjoisten Kansoja
Kuva

Kuva

Vastaa Viestiin