pahkinoita purtavaksi

Amerikan intiaaneja ja intiaanikulttuureja koskeva keskustelu
Vastaa Viestiin
Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Viesti Kirjoittaja Witko » Ke 06.04.2016 15:25

Jatketaan tauon jälkeen ja toivottavasti vähemmän kirjoitusvirheitä koska tuo Tomppa Hawk sekoitti Witkon herkkää luonnetta ja mieltä.

Tosiaan tämä iso laatta kertoo siitä kuinka pitkälle La Verendryen veljekset pääsivät etsiessään vesireittiä Tyynelle Merelle ja vaikka he eivät sitä löytäneet niin tämä Fort Pierressä maahan kaivettu laatta kertoo sen kuinka pitkälle he pääsivät dokumentoidusti Etelä-Dakotan ja Fort Pierren alueelle ensimmäisinä valkoisina miehinä. Isä La Verendrye oli lähettänyt poikansa Francois ja Louis-Joseph Verendryen tutkimusmatkalle löytämään tätä vesistöreittiä Tyynenmeren rannikolle.

30.päivänä,Maaliskuuta,1743 veljesten käytyä Arikarain luona he tekivät tämän lyijylevyn ja kaivoivat sen maahan näkyviin ja osoittamaan Ranskalaisten hallintaa niin Missourin ylistä osaa kuin koko Mississippin joen valumaa.
Lyijylevyssä olivat kuolemattomat sanat:

Louis XV koko mahtavan 26.vuotisen hallinnon ajalla ja maineikkaan Kuninkaan nimessä.Herra Markiisi Beauharninos,1741,Pierre Gaultier De La Verendrye sijoitti tähän.Naarmuuntuneen levyn takana oli teksti: Sijoitettu tähän Chevalier Verendrye,Lois La Londette,ja A. Miotte 30.Maaliskuuta,1743.


Tässä tämä itse lyijylevy kirjoituksineen

Kuva

Tässä muistomerkki tästä paikasta josta levy löydettiin v.1913. Pierre.Etelä-Dakota.
Kuva

Tässä kuvassa kaksi löytäjää vuodelta 1913 Hattie Foster(keskellä) ja oikealla George O'Reilly.Kuva on otettu v.1933. Jostain kumman syystä tuon vasemman puolen narrin nimeä"Katsokaa miehen julmetun isoa tötsää" ei ole annettu ja herää kysymys onko siinä legendaarinen Tom Tomppa Hawk joka on palannut sittenkin hyvässä hapessa takaisin Pohjois-Amerikkaan ja lierona miehenä on onnistunut välttämään I Maailmansodan Veriset tappotantereet kieroudella ja lunkimalla täysin elossa takaisin.Hyvä saavutus koska siellä kuoli miehiä kuin kärpäsiä.
Kuva

________
Witko

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Viesti Kirjoittaja Haukka » Ke 06.04.2016 16:47

Asiaa The Humma puhuu. Tuossa Tom Hawk lymyilee itsensä Georgen takana. Vasemmalla Georgen isukki.

Kuva

Kuten Witko kertoi, löytö tehtiin 16. helmikuuta 1913 lämpimänä sunnuntai-iltapäivänä kello puoli viisi Missourijoen rannalta. Löydön teki jo mainittu George O'Rielly ja hänen kanssaan olevat kuusi nuorta. Verendryen laatta pisti esiin maastosta ja nuoriso kaivoi sen ylös. Tämä oli suurin löytö Etelä- Dakotan historiassa. O'Rielly ei onnistunut puukollaan pudistamaan laattaa niin, että teksti olisi erottunut kunnolla. Hän ajatteli myydä laatan johonkin metalliromuttamoon, mutta sattui näyttämään sitä ensin isälleen Williamille. William puolestaan näytti laattaa lainsäätäjä Elmeri Andersonille. Anderson oli perillä historiasta ja tunnisti laatasta Verendryen nimen. Näin löytö kulkeutui alan specialistille, joka onnistui raaputtamaan esiin latinankielisen tekstin ja löydön historiallinen arvo paljastui. Siis sama tarina eri lähteestä.

Ja taustat: Chevalier de la Verendrye vieraili arikarojen kylässä lähellä Bad riverin suuta vuonna 1743. Tuo kylä kuului Little Cherryn leirikuntaan. Mielenkiintoista oli se, että arikarojen kylässä näkyi espanjalaisia tavaroita kuten hevosen suitset. Tämä oli merkki siitä, että eurooppalaiset kaupopatavarat olivat jo löytäneet tiensä Missourijoen intiaanien kauppakeskuksiin. Lisäksi noin ”kolmen päivän matkan” päässä asui ranskalaisia, jotka olivat asettuneet alueelle useaksi vuodeksi. Monet kirjat mainitsevat nämä turkiskauppiaat. Arikarat olivat hyvin vieraanvaraisia ja eurooppalaiset saivat näiden kylissä hyvän kohtelun. Myöhemmin 1800-luvun alussa muuan Mertiwether Lewis moitti arikara-tyttöjä likaisiksi pikku nartuiksi, joiden alastomat vartalot olivat vastenmielistä nähtävää. Se oli tiukan moraalinvartijan ja todennäköisen kaappihomon näkökanta, johon ei kannata kiinnittää sen enempää huomiota. Ranskalaiset varsinkin viihtyivät vallan mainiosta arikarojen kylissä ja monta seka-avioliittoa solmittiin.

Arikarojen luota lähtiessään Verendryen veljekset kaivoivat sopivassa paikassa hieman maata ja hautasivat sinne tuon myöhemmin löydetyn lyijystä ja sinkistä tehdyn laatan, jossa oli muun muassa hautauksen päivämäärä. (Eivät olleet kuitenkaan ensimmäisiä ranskalaisia tällä alueella, sillä aiemmin mainitut turkismetsästäjät olivat siellä jo aiemmin) Paikan päälle ranskalaiset kokosivat kivipydamidin, joka suojeli laattaa pitkät ajat.

Vasta 61 vuotta myöhemmin amerikkalaiset Lewis ja Clark liikkuivat samoissa maisemissa.
Haukka

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Viesti Kirjoittaja Witko » Ke 06.04.2016 19:51

Haukka kirjoitti
Ja taustat: Chevalier de la Verendrye vieraili arikarojen kylässä lähellä Bad riverin suuta vuonna 1743. Tuo kylä kuului Little Cherryn leirikuntaan. Mielenkiintoista oli se, että arikarojen kylässä näkyi espanjalaisia tavaroita kuten hevosen suitset. Tämä oli merkki siitä, että eurooppalaiset kaupopatavarat olivat jo löytäneet tiensä Missourijoen intiaanien kauppakeskuksiin. Lisäksi noin ”kolmen päivän matkan” päässä asui ranskalaisia, jotka olivat asettuneet alueelle useaksi vuodeksi. Monet kirjat mainitsevat nämä turkiskauppiaat. Arikarat olivat hyvin vieraanvaraisia ja eurooppalaiset saivat näiden kylissä hyvän kohtelun. Myöhemmin 1800-luvun alussa muuan Mertiwether Lewis moitti arikara-tyttöjä likaisiksi pikku nartuiksi, joiden alastomat vartalot olivat vastenmielistä nähtävää. Se oli tiukan moraalinvartijan ja todennäköisen kaappihomon näkökanta, johon ei kannata kiinnittää sen enempää huomiota. Ranskalaiset varsinkin viihtyivät vallan mainiosta arikarojen kylissä ja monta seka-avioliittoa solmittiin.


*********************************************
Totta Haukka puhut sillä oli näitä eri trappereita ja metsästäjiä niin Ranskalaisia kuin Espanjalaisia,Englantilaisia kauppiaita käyneet kauppaa eri Kansojen kanssa mm. Suurilla Tasankoilla ja La Verendryen veljekset jäivät ansaitusti historiaan etsiessään vesistöreittiä Tyynellemerelle mutta sitä ei löydetty ja tietysti tämä lyijylaatta on hieno esimerkki heidän retkikunnastaan. Coronado vaelteli v.1541 pitkin ja poikin Suuria Tasankoja ja Arkansas,Kansas,Dogde City tuli mm. tutuiksi tai oikeammin he sanoivat hukkuvansa koko Tasankoihin sillä puhvelinruoho nousi saman tien ylös niin kuin siitä ei olisi ikinä kuljettu.

Sahnishien l. Arikarain suullinen historia kertoo heidän kulttuurista myyttinen hahmo"Closed Man" ja arkeologit ovat kaiverruksista/piirroksista löytäneet merkkejä kylistä Elk Horn joella mitä nyt kutsutaan Omahaksi ja Nebraskaksi lopussa esihistoriallisen ajan sekä alussa proto-historian ajanjaksolta.

No tämä nyt ei liity valkoisiin mitenkään mutta exe. Ranskalainen tutkimusmatkailija Etienne Veniard de Bourgmont v.1714 vietti useita vuosia Sahnishien kolmessa kylässä jotka olivat Missour Riverin länsirannalla ja yläpuolella Niobrara jokea ja 40.kylää edelleen ylempänä jokea ja molemilla rannoilla.Vuoteen 1723 Sashinit l. Arikarat olivat nousseet Missouri Riveriä osaksi Etelä-Dakotaa jota silloin kutsuttiin(siis jokea) Aricara River nykyisin Grand River. Verendrye lähti ensimmäistä kertaa v.1738 jolloin oltiin mm. kylissä nimeltään Panaux(Skidi) ja Panai(Sahnishi) jotka olivat vain päivän matkan päässä Mandanien kylästä Cannonbal-joen suulta.

V.1794-95 Ranskalainen kauppias Jean Baptist Trudeau ja hän tapasi Arikarat Grand Riverillä ja oli ensimmäinen kauppias joka eli hyvin pitkään Arikarain luona yhtäjaksoisesti.
Kaappihomo ja alkoholisti Lewis ja Clark nyt eivät ymmärtäneet mitään kauniiden ja estottomien Arikara neitojen suloista paitsi Iso Musta York I antoi melan heilua niin että se jäi Sahnishien oraali historiaan nykypäiviin asti.

________
Witko

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Viesti Kirjoittaja Witko » Ke 06.04.2016 19:51

Haukka kirjoitti asiaa

Ja taustat: Chevalier de la Verendrye vieraili arikarojen kylässä lähellä Bad riverin suuta vuonna 1743. Tuo kylä kuului Little Cherryn leirikuntaan. Mielenkiintoista oli se, että arikarojen kylässä näkyi espanjalaisia tavaroita kuten hevosen suitset. Tämä oli merkki siitä, että eurooppalaiset kaupopatavarat olivat jo löytäneet tiensä Missourijoen intiaanien kauppakeskuksiin. Lisäksi noin ”kolmen päivän matkan” päässä asui ranskalaisia, jotka olivat asettuneet alueelle useaksi vuodeksi. Monet kirjat mainitsevat nämä turkiskauppiaat. Arikarat olivat hyvin vieraanvaraisia ja eurooppalaiset saivat näiden kylissä hyvän kohtelun. Myöhemmin 1800-luvun alussa muuan Mertiwether Lewis moitti arikara-tyttöjä likaisiksi pikku nartuiksi, joiden alastomat vartalot olivat vastenmielistä nähtävää. Se oli tiukan moraalinvartijan ja todennäköisen kaappihomon näkökanta, johon ei kannata kiinnittää sen enempää huomiota. Ranskalaiset varsinkin viihtyivät vallan mainiosta arikarojen kylissä ja monta seka-avioliittoa solmittiin.
**********************************************

Totta puhut että ei ollut La Verendry ensimmäinen valkoinen saatika Ranskalainen exe. Arikarojen luona. He olivat tietysti tämän laajan retkikunnan lyijylaatan takia saaneet tämän dokumendoidun ansion ja tietysti heidä kova työnsä löytää vesistoreitti Tyynellemerelle oli se saavutus mikä ei valitettavasti toteutunut.
Onhan näitä eri trappareita ja muita ei kirjoihin jääneitä metsästäjiä liikkunut jo 1600-luvun lopussa ja 1700-luvun alkupuoliskollakin tekemässä kauppoja eri Intiaani Kansojen kesken pitkin Suuria Tasankoita. Kaappihomo ja alkoholisti l. Lewis ja Clark olivat surkeita puhumaan mitään auliista Arikara neidoista mutta Iso Musta nautti senkin edestä.

Sahnishit l. Arikarat ovat jo omassa suullisessa historiassa puhuneet"Closed Man"
.
Arkeologit ovat vahvistaneet että oli suuri kaiverrus jossa Sahnishien suuria kyliä Elk Horn Riverin varrella jota nyt kutsutaan Omahaksi ja Nebraskaksi lopussa esihistoriallisia ja alun proto-historiallinen ajanjakso.
Tämä nyt ei sentään valkoisiin liittynyt mutta esimerkiksi v.1714 Ranskalainen Etienne Veniard de Bourgmont vietti useita vuosia Sanishien parissa ja asui kolmessa eri Arikara kylässä jotka olivat Länsirannalla Missour Riveriä ja yläpuolella Niobrara jokea ja 40.kylää yläpuolella joen molemilla penkoilla.

Vuoteen 1723 mennessä Sahnishit olivat nousseet ylös Missouri jokea osaksi Etelä-Dakotaa jota kutsutaan

Voyageur
Viestit: 493
Liittynyt: Ke 07.04.2010 01:25

Viesti Kirjoittaja Voyageur » Ke 06.04.2016 20:13

Witko kirjoitti:Jatketaan tauon jälkeen ja toivottavasti vähemmän kirjoitusvirheitä koska tuo Tomppa Hawk sekoitti Witkon herkkää luonnetta ja mieltä.

Tosiaan tämä iso laatta kertoo siitä kuinka pitkälle La Verendryen veljekset pääsivät etsiessään vesireittiä Tyynelle Merelle ja vaikka he eivät sitä löytäneet niin tämä Fort Pierressä maahan kaivettu laatta kertoo sen kuinka pitkälle he pääsivät dokumentoidusti Etelä-Dakotan ja Fort Pierren alueelle ensimmäisinä valkoisina miehinä. Isä La Verendrye oli lähettänyt poikansa Francois ja Louis-Joseph Verendryen tutkimusmatkalle löytämään tätä vesistöreittiä Tyynenmeren rannikolle.

30.päivänä,Maaliskuuta,1743 veljesten käytyä Arikarain luona he tekivät tämän lyijylevyn ja kaivoivat sen maahan näkyviin ja osoittamaan Ranskalaisten hallintaa niin Missourin ylistä osaa kuin koko Mississippin joen valumaa.
Lyijylevyssä olivat kuolemattomat sanat:

Louis XV koko mahtavan 26.vuotisen hallinnon ajalla ja maineikkaan Kuninkaan nimessä.Herra Markiisi Beauharninos,1741,Pierre Gaultier De La Verendrye sijoitti tähän.Naarmuuntuneen levyn takana oli teksti: Sijoitettu tähän Chevalier Verendrye,Lois La Londette,ja A. Miotte 30.Maaliskuuta,1743.


Tässä tämä itse lyijylevy kirjoituksineen

Kuva

Tässä muistomerkki tästä paikasta josta levy löydettiin v.1913. Pierre.Etelä-Dakota.
Kuva

Tässä kuvassa kaksi löytäjää vuodelta 1913 Hattie Foster(keskellä) ja oikealla George O'Reilly.Kuva on otettu v.1933. Jostain kumman syystä tuon vasemman puolen narrin nimeä"Katsokaa miehen julmetun isoa tötsää" ei ole annettu ja herää kysymys onko siinä legendaarinen Tom Tomppa Hawk joka on palannut sittenkin hyvässä hapessa takaisin Pohjois-Amerikkaan ja lierona miehenä on onnistunut välttämään I Maailmansodan Veriset tappotantereet kieroudella ja lunkimalla täysin elossa takaisin.Hyvä saavutus koska siellä kuoli miehiä kuin kärpäsiä.
Kuva

________
Witko
Tällaisena sivuhuomiona pohtii Voygeur metallin ammattilaisena, että olikohan niillä näitä lyijylevyjä valmiina näihin valtaus operaatioihin vai valettiinko paikanpäällä ampumatarvike lyijystä ja sitten kirjasin/numero meistillä lyötiin tekstit.
On ihan sen näköisesti tuo tekstin linja kuin olisi meistillä lyöty silmä määräisesti

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Viesti Kirjoittaja Haukka » To 07.04.2016 07:45

En ole varma missä lyijylaatta tehtiin, mutta eiköhän se ollut peräisen vuodelta 1741. (Maininta Louis XV:n 26-vuotiskaudesta) Pari vuotta myöhemmin Verendrye raaputti tabletin takapuolelle nimensä ja päivämäärän, mutta unohti mainita paikan jonne se piilotettiin. Näin ollen laatasta kävi ilmi vain se, että ranskalaiset olivat käyneet jossakin ja julistivat alueen itselleen. Se on samalla ensimmäinen kirjallinen pöytäkirja eurooppalaisten vierailusta Etelä-Dakotassa.

Tietenkin joku toinen oli saattanut löytää laatan jo aiemmin ja kuljettanut sen metalliromuna eri paikkaan. Kaikki nimittäin eivät ota uskoakseen, että Verendryet olisivat liikkuneet noinkin pohjoisessa. Epäilijöitä riittää aina.

Paljon varhaisempi tutkimusmatkailija Cavalier La Salle piilotti muistaakseni useampiakin vastaavia laattoja maaperään jo joskus 1600-luvun jäkipuoliskolla. En muista löydettiinkö niitä, mutta todennäköisesti löydettiin. Ainakin osa.
Haukka

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Viesti Kirjoittaja Haukka » To 07.04.2016 08:25

Eikä kannata unohtaa Celeron de Bienville'n retkikuntaa, joka kuljetti useita lyijylaattoja Ohioon vuonna 1749. Koko retkikunta sai nimensä näiden laattojen mukaan. Tapa oli lähtöisin Euroopasta, mistäpä muualtakaan. Laatan hautaamisella ilmaistiin maan omistusoikeus. Bienvillellä oli matkassaan vähintään kuusi laattaa ja taustalla oli Ranskan ja Britannian tavoittelema Ohiolaakso. Retkikunta kohtasi kymmeniä brittikauppiaita, jotka eivät suostuneet poistumaan alueelta, jonka Ranska julisti itselleen. Eivät siinä laatat paljon auttaneet.

Vain yksi Bienvillen laatoista on löytynyt koskemattomana. Yhden laatan ryöstivät intiaanit jo ennen kuin sitä oli ehditty haudata. Brittimieliset intiaanit kuljettivat varastamansa laatan englantilaisille, jotka puolestaan nauroivat itsensä kipeiksi. Kaksi seuraavaa laattaa löydettiin 1800-luvulla, lopuista en tiedä.
Haukka

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Viesti Kirjoittaja Witko » To 07.04.2016 14:21

Sadepäivä hyvät lyijylaatta miehet. Pistetään kevyet yleistieto pähkinät tänään ankeutta piristämään.

1. Tämä retkikunta oli paremmin rankaisu retkikunta kuin mikään löytömatka retkikunta.Tämä retkikunta lähti alkukesästä 1720 Santa Festä kohti Eteläisiä Suuria Tasankoja läpi Coloradon,Kansasin ja aina Nebraskaan asti ja hyökkäys kohteena oli Nebraskan territorion alueet.
Mukana oli 40. sotilasta ja myös mukana oli Intiaani liittolaisia kahdesta Kansasta n. 82 soturia yhteensä.

Mikä oli tämän retkikunnan suurin syy lähteä sotaretkelle ?

2. Mitä tapahtui 13. elokuuta-1720 heidän tunnetuimalle Intiaani Scoutille ja minkä niminen oli tämä scoutti ja mistä Kansasta ?

3. Mitä tapahtui sotaretkikunnalle aikaisin aamulla 14.päivänä ,Elokuuta,1720 ja mikä oli tapahtuman lopputulos ?

4. Minkä niminen eurooppalainen oli v.1714 joka pääsi ensimmäisenä Platte Riverille ?

___________
Witko

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Viesti Kirjoittaja Haukka » Pe 08.04.2016 15:15

1 – 3 sisältyvät tähän samaan vastaukseen. Eniten uskottavien lähteiden mukaan juttu menee jotakuinkin näin:

Kaikki alkoi huhusta, joka kantautui Santa Fehen joskus vuonna 1710 luvun lopulla. Huhun mukaan ranskalaiset olivat perustamassa siirtokuntaa Nebraskan alueille. Tämä sai espanjalaiset hyvin varuilleen, sillä he eivät halunneet missään nimessä ranskalaisia tasangoille. Kaiken lisäksi vaikutti siltä, että ranskalaiset olivat liittoutuneet pawnee-intiaanien kanssa. Pawneet olivat levinneet laajoille alueilla ja heidän mahdollinen liittonsa Uuden Ranskan kanssa oli huono juttu espanjalaisille. Espanjalaisilla kun oli jo ennestään yllin kyllin huolia: comanchet ja utet tekivät ryöstöretkiä tiuhaan tahtiin ja estivät Uuden Espanjan leviämisen.

Uuden Mexicon kuvernööri Antonio Valverde de Cosio päätti ottaa tarkempaan syyniin ranskalaisten puuhailut Nebraskassa. Hän varusti sotilasretkikunnan, jonka johtajaksi valittiin suhteellisen kokematon kenraaliluutnantti Pedro de Villasur. Pedron käskyläisiksi valittiin 42 veteraanisotilasta, tiedustelijoiden johdossa oli Jose Naranho (hopi-intiaanin ja afrikkalaisen onnistunut risteytys), kenttäpappi Juan Minguez, ja ranskalaissyntyinen tulkki Jean L'Archeveque. Lisäksi heihin liittyi kymmenittäin intiaaniliittolaisia, muun muassa 60 Carlana- ja jicarilla-apachea Arkansasista sekä New Mexicon pueblo-intiaaneja.

Espanjalaisten tutkimusretket olivat näihin aikoihin täysin riippuvaisia apacheista, jotka tunsivat maastot ja osasivat suunnistaa sinne minne piti. Tälläkin matkalla apachien tehtävänä oli toimia vain tiedustelijoina ja vainukoirina. Heidän suurehko määränsä viittasi siihen, että espanjalaiset odottivat vaikeuksia ranskalaisten taholta. Vaikka de Villasurin retkikunnan tehtävänä olikin vain ”vähän haistella ilmaa ja vakoilla ranskalaisten kauppaa intiaanien kanssa”, niin kyllä tuossa takaa-ajatuksena oli ranskalaisten passittaminen hornan tuuttiin.

Kesäkuussa 1720 alkanut marssi pawneiden maaseudulle kesti hieman yli kaksi kuukautta. Sangre de Criston vuoriston ylitys kävi mallikkaasti ja Itäisen Coloradon preerioilta retkikunta seurasi Platte-jokea Nebraskan puolelle. Francisco Sistacan-nimellä tunnettu pawnee-vanki lähetettiin ottamaan selvää oliko pawneiden kylässä ranskalaisia. Francisco sai mukaansa Villasurin kirjoittaman kirjeen, joka oli osoitettu kylän ranskalaisille vieraille. Hieman myöhemmin Francisco palasi takaisin nenä murheellisesti riipuksissa ja kertoi, että pawneet olivat uhkailleet häntä eivätkä halunneet puhua mitään ranskalaisista. Franciscon kädessä oli paperilappu, johon oli töherretty jotakin täysin älytöntä. Se oli ilmeinen kehoitus: Painukaa helvettiin

Pari päivää myöhemmin Francisco katosi. Villasurin alahuuli alkoi väpättää siihen malliin, että karskit sotamiehetkin liikuttuivat kyyneliin. Lisäksi pawneiden ja heidän oto-liittolaisten sotapartiot alkoivat liikehtiä uhkaavina yhä lähempänä ja lähempänä. Pawneiden joukossa näkyi myös joitakin ranskalaisia, joilla oli musketit. Villasurin hieno tulevaisuudenkuva murentui pala palalta.

Perin juurin järkyttyneenä Villasurin retkikunta aloitti välittömän vetäytymisen ja leiriytyi Loop- ja Platte-jokien väliselle niemelle lähelle Columbuksen kaupunkia. Yö sujui rauhallisesti joskin hevosia vartioineet miehet olivat kuulevinaan joelta hiljaisia ääniä aivan kuin suuri joukko ihmisiä olisi uinut. Muutama pueblo-tiedustelija kävi tarkistamassa asian, mutta joella ei näkynyt liikettä. Heidän mielessään tuskin kävi, että joenvarsilla asuvat pawneet olivat erinomaisia sukeltajia, jotka pystyivät uimaan myös pinnan alla.

Kun hämärä alkoi väistyä laskivat vartijat aseensa ja vetäytyivät levolle. Lähes samanaikaisesti (Aamunkoitteessa 14. elokuuta) hiljaisuus repesi ja täyttyi erilaisista äänistä. Kova pauke ja villi ulvonta tunkeutui espanjalaisten uniin ja hetkessä kaikki olivat hereillä.

Arviolta yli tuhat pawneeta ja otoa sekä muutama ranskalainen olivat hyökänneet leiriin. Espanjalaiset olivat vailla mahdollisuuksia sillä ylivoima oli moninkertainen. Intiaanit käyttivät jousia ja nuolia, ranskalaisilla oli tuli-aseet. Apachet reagoivat nopeimmin. He ottivat espanjalaisten hevoset ja häipyivät paikalta yleisen sekasorron aikana. Pueblo-tiedustelijat lähtivät apachien perään, sillä tämä ei ollut heidän sotansa. Myös kymmenkunta espanjalaista ehti hypätä hummien selkään ja paeta verilöylyä.

Pedro de Villasur ja suurin osa hänen miehistään jäivät kuolleina Nebraskan preerialle. Mukana ollut tulkki Jean L'Archevêque ja tiedustelijoiden päällikkö José Naranjo olivat kuolleiden joukossa. Fransiskaanipappi Juan Minguezin kohtalosta on epäselvä. Joidenkin lähteiden mukaan hän heilutti ristiä päänsä yllä jumaluuden merkkinä ja kuoli marttyyrinä. Erään tiedon mukaan Minguez joutui otojen vangiksi ja pakeni myöhemmin.

Santa Fessä kuvernööri Antonio Valverde de Cosio joutui vastaamaan moniin syytöksiin, jotka koskivat kokemattoman Pedro de Villasurin lähettämistä Nebraskaan suden suuhun. Tutkijalautakunta totesi Valverden syylliseksi huolimattomuuteen, mutta sakkotuomiota suurempaa rangaistusta tuosta ei tullut.
Haukka

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Viesti Kirjoittaja Witko » Pe 08.04.2016 15:49

Haukka kirjoitti:1 – 3 sisältyvät tähän samaan vastaukseen. Eniten uskottavien lähteiden mukaan juttu menee jotakuinkin näin:

Kaikki alkoi huhusta, joka kantautui Santa Fehen joskus vuonna 1710 luvun lopulla. Huhun mukaan ranskalaiset olivat perustamassa siirtokuntaa Nebraskan alueille. Tämä sai espanjalaiset hyvin varuilleen, sillä he eivät halunneet missään nimessä ranskalaisia tasangoille. Kaiken lisäksi vaikutti siltä, että ranskalaiset olivat liittoutuneet pawnee-intiaanien kanssa. Pawneet olivat levinneet laajoille alueilla ja heidän mahdollinen liittonsa Uuden Ranskan kanssa oli huono juttu espanjalaisille. Espanjalaisilla kun oli jo ennestään yllin kyllin huolia: comanchet ja utet tekivät ryöstöretkiä tiuhaan tahtiin ja estivät Uuden Espanjan leviämisen.

Uuden Mexicon kuvernööri Antonio Valverde de Cosio päätti ottaa tarkempaan syyniin ranskalaisten puuhailut Nebraskassa. Hän varusti sotilasretkikunnan, jonka johtajaksi valittiin suhteellisen kokematon kenraaliluutnantti Pedro de Villasur. Pedron käskyläisiksi valittiin 42 veteraanisotilasta, tiedustelijoiden johdossa oli Jose Naranho (hopi-intiaanin ja afrikkalaisen onnistunut risteytys), kenttäpappi Juan Minguez, ja ranskalaissyntyinen tulkki Jean L'Archeveque. Lisäksi heihin liittyi kymmenittäin intiaaniliittolaisia, muun muassa 60 Carlana- ja jicarilla-apachea Arkansasista sekä New Mexicon pueblo-intiaaneja.

Espanjalaisten tutkimusretket olivat näihin aikoihin täysin riippuvaisia apacheista, jotka tunsivat maastot ja osasivat suunnistaa sinne minne piti. Tälläkin matkalla apachien tehtävänä oli toimia vain tiedustelijoina ja vainukoirina. Heidän suurehko määränsä viittasi siihen, että espanjalaiset odottivat vaikeuksia ranskalaisten taholta. Vaikka de Villasurin retkikunnan tehtävänä olikin vain ”vähän haistella ilmaa ja vakoilla ranskalaisten kauppaa intiaanien kanssa”, niin kyllä tuossa takaa-ajatuksena oli ranskalaisten passittaminen hornan tuuttiin.

Kesäkuussa 1720 alkanut marssi pawneiden maaseudulle kesti hieman yli kaksi kuukautta. Sangre de Criston vuoriston ylitys kävi mallikkaasti ja Itäisen Coloradon preerioilta retkikunta seurasi Platte-jokea Nebraskan puolelle. Francisco Sistacan-nimellä tunnettu pawnee-vanki lähetettiin ottamaan selvää oliko pawneiden kylässä ranskalaisia. Francisco sai mukaansa Villasurin kirjoittaman kirjeen, joka oli osoitettu kylän ranskalaisille vieraille. Hieman myöhemmin Francisco palasi takaisin nenä murheellisesti riipuksissa ja kertoi, että pawneet olivat uhkailleet häntä eivätkä halunneet puhua mitään ranskalaisista. Franciscon kädessä oli paperilappu, johon oli töherretty jotakin täysin älytöntä. Se oli ilmeinen kehoitus: Painukaa helvettiin

Pari päivää myöhemmin Francisco katosi. Villasurin alahuuli alkoi väpättää siihen malliin, että karskit sotamiehetkin liikuttuivat kyyneliin. Lisäksi pawneiden ja heidän oto-liittolaisten sotapartiot alkoivat liikehtiä uhkaavina yhä lähempänä ja lähempänä. Pawneiden joukossa näkyi myös joitakin ranskalaisia, joilla oli musketit. Villasurin hieno tulevaisuudenkuva murentui pala palalta.

Perin juurin järkyttyneenä Villasurin retkikunta aloitti välittömän vetäytymisen ja leiriytyi Loop- ja Platte-jokien väliselle niemelle lähelle Columbuksen kaupunkia. Yö sujui rauhallisesti joskin hevosia vartioineet miehet olivat kuulevinaan joelta hiljaisia ääniä aivan kuin suuri joukko ihmisiä olisi uinut. Muutama pueblo-tiedustelija kävi tarkistamassa asian, mutta joella ei näkynyt liikettä. Heidän mielessään tuskin kävi, että joenvarsilla asuvat pawneet olivat erinomaisia sukeltajia, jotka pystyivät uimaan myös pinnan alla.

Kun hämärä alkoi väistyä laskivat vartijat aseensa ja vetäytyivät levolle. Lähes samanaikaisesti (Aamunkoitteessa 14. elokuuta) hiljaisuus repesi ja täyttyi erilaisista äänistä. Kova pauke ja villi ulvonta tunkeutui espanjalaisten uniin ja hetkessä kaikki olivat hereillä.

Arviolta yli tuhat pawneeta ja otoa sekä muutama ranskalainen olivat hyökänneet leiriin. Espanjalaiset olivat vailla mahdollisuuksia sillä ylivoima oli moninkertainen. Intiaanit käyttivät jousia ja nuolia, ranskalaisilla oli tuli-aseet. Apachet reagoivat nopeimmin. He ottivat espanjalaisten hevoset ja häipyivät paikalta yleisen sekasorron aikana. Pueblo-tiedustelijat lähtivät apachien perään, sillä tämä ei ollut heidän sotansa. Myös kymmenkunta espanjalaista ehti hypätä hummien selkään ja paeta verilöylyä.

Pedro de Villasur ja suurin osa hänen miehistään jäivät kuolleina Nebraskan preerialle. Mukana ollut tulkki Jean L'Archevêque ja tiedustelijoiden päällikkö José Naranjo olivat kuolleiden joukossa. Fransiskaanipappi Juan Minguezin kohtalosta on epäselvä. Joidenkin lähteiden mukaan hän heilutti ristiä päänsä yllä jumaluuden merkkinä ja kuoli marttyyrinä. Erään tiedon mukaan Minguez joutui otojen vangiksi ja pakeni myöhemmin.

Santa Fessä kuvernööri Antonio Valverde de Cosio joutui vastaamaan moniin syytöksiin, jotka koskivat kokemattoman Pedro de Villasurin lähettämistä Nebraskaan suden suuhun. Tutkijalautakunta totesi Valverden syylliseksi huolimattomuuteen, mutta sakkotuomiota suurempaa rangaistusta tuosta ei tullut.
**********************************************************
Totta totisesti sanon sinulle Haukka että nyt tuli oikeiden vastauksien malli esimerkki.Eihän tähän voi enään lisätä mitään tähdellistä.Todella upea ja tyhjentävä oli tämä vastaus sessio. Espanjalaiset saivat oikein kunnolla huutia ja Apachet nuot gerillain gerillat eivät turhaan halunneet itseään uhrata pölkkypäiden takia.

__________
Witko Äimä

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Viesti Kirjoittaja Haukka » La 09.04.2016 08:26

Witko kirjoitti:
4. Minkä niminen eurooppalainen oli v.1714 joka pääsi ensimmäisenä Platte Riverille ?

___________
Witko
Étienne de Veniard, Sieur de Bourgmont oli tiettävästi ensimmäinen eurooppalainen, joka saapui Platte-joelle. Tämä tapahtui 1714. Plattella oli useita intiaaninimiä. Pawneet kutsuivat sitä kikatukseksi ja otot puolestaan Nebraskieksi (Laakea vesi) . Eipä tiennyt Bourgmont joen rannalla tepastellessaan, että kuutisen vuotta myöhemmin samalla alueella vuodatettiin runsaasti espanjalaista verta.

Ja itse äijästä:

Vuonna 1706 Bourgmount oli jonkin aikaa Fort Ponchartrainin (Detroit) sijaiskomentajana, mutta hänen sijaisuutensa ei miellyttänyt kaikkia. Kun hänen suuri ja mahtava esimiehensä Antoine Laumet de la Mothe Cadillac palasi matkoiltaan takaisin Ponchartrainiin, Bourgemont vetäisi ritolat. Hän ei yksinkertaisesti halunnut kuunnella Cadillacin syytöksiä tapahtumista, jotka olivat johtaneet erään papin ja yhden sotilaan kuolemaan.

Seuraavat vuodet Bourgemont piileskeli metsissä Uuden Ranskan viranomaisia, eikä hänen suinkaan tarvinnut piileskellä yksinään. Hänen kanssaan paenneet varusmiehet muodostivat coureur de boisien (laittomien kauppiaiden eli metsien miesten) ryhmän. Bourgmontin sängyn jakoi muuan madame Tickenet , joka tunnettiin La Chenettenä. Vaikka Chenette kuului toiselle hän pakeni rakastajansa mukana. Myöhemmin pari erosi, sillä turkismetsästäjänä Bourgmont kierteli laajoilla alueilla Erie-järven ympärillä ja kaatoi riistan ohella intiaanityttöjä sen minkä ehti. Vaikka tarjonta olikin runsasta, Bourgemont alkoi piirittää yhtä ja määrättyä missouria-neitosta, josta sittemmin tulikin hänen vaimonsa.

Matkustaessaan Illinoisin alueelle erään toisen kauppiaan ja tämän vaimon kanssa Bougmont kohtasi vaikeuksia. Kirkko ja valtion virkamiehet eivät hyväksyneet näitä seka-avioliittoja, vaan syyttivät ranskalaisia irstailusta. En tiedä miten irstaita neitosia missouria-tytöt olivat, mutta heidän sukulaisiaan otoja pidettiin kyllä varsinaisina rietastelijoina.

No oikeastaan tuossa tulikin jo tietoa ja Witko voi kertoa lisää. Bourgmontista kyllä löytyy.
Haukka

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Viesti Kirjoittaja Witko » Su 10.04.2016 19:43

Jaahas ja bitti-avaruus kutsui Witkon esseetä Etienne de Veniard,Sieur de Bourgmontista sillä tästä miehestä on kyllä niin paljon historiaa ja hyvin mielenkiintoista. Etienne poika aloitti jo 19.vuotiaana v.1698 lupaavan salametsästäjän uran Ranskassa ja mikä pahinta vielä kotikylänsä luostarin Belle-Etellen mailla,Normandiassa. Syylliseksi tuomittiin salametsästyksestä tämä nuori maalaisaatelinen ja 100 livreä sakkoja.
Etienne päätti että tämä poika ei sakkoja maksa ja kun vuoden päästä sakko lankesi niin Etienne otti eka ritolat Uuden-Ranskan siirtokuntiin Uudelle-Mantereelle.

V.1702 putkahti Etienne esiin nimellä Charles Jucheraus de St. Denys ja kuului maineikkaiseen osastoon Troupes de la Marineen ja olivat perustaneet nahkatehtaan ja parkkittamon puhvelien nahoille Ouabach(Wabash)joen suulle Ohio joen alueilla.Tehdas ja parkittamo sujettiin v.1703 ja tämän johdosta
Etienne lähti Quobeciin. Niin kuin Haukka kertoi että Cadillac syytti Etienneä ja muutamia hänen tovereitaan tästä linnakkeen tappiosta ja vielä pappikin kuoli niin Etienne otti ne toiset ritolat tottuneesti ja päätti että Cadillacin suoranainen veemäisyys otti päähän.Nyt oli niin isot alueet ja metsät piiloutua ja sitä paitsi Etiennestä oli jo tullut aika kouliintunut tutkimusmatkailija näissä suurissa erämaissa.

V.1709 yksi näistä karkureista nimeltään Betellemy Pichon alias La Roze vangittiin ja tämä alkoi kertoa mitä kauheita oli tapahtunut karkureissun aikana.Kaksi miestä oli hukkunut ja yksi mies ammuttiin ja syötiin l. kannibalismia.Jos La Roze kuvitteli että tästä pääse kuin pälkähästä niin ei onnistanut sillä kuolemantuomio tuli ja kidustusmuotoinen sellainen.La Rozea odotti Catherinen pyötrö(Telipyörä) jossa pyöveli pikku hijaa murskasi miehen luita ja lopuksi kalloa alettiin pikku hiljaa murskamaan ja niin tuli tälle Ruusulle loppu.

Etienne de Bourgmount palasi v.1712 kuin ei olisi mitään tapahtunut ja heti toiminnan miehenä palasi Fort Ponctchartrainiin auttamaan Algonqueja,Missouriaita sekä Osageja taistelussa Foxeja vastaan. Etienenne oli silti edelleen lainsuojaton ja pidätettävä mutta Cadillac tajusi miehen arvon sillä tämä tunsi laajat Intiaanien alueet,eri Intiaanien murteita ja oli monien eri Intiaani Kansojen tuttava.Tämän taitava maasto tunteminen ja muut taidot päälle niin Cadillac tajusi että tästä miehestä on Ranskalle arvokas lahja. V.1713 Cadillac armahti salametsästäjän ja tutkimusmatkailijan ja nyt pääsi Etienne kertomaan naisseikkailuista Intiaanien parissa osa I. Oltuaan Misourian kylässä pitkään muutaman muun trapperin kanssa niin Etienne pelimiehenä sai itse Päällikön tyttären vaimoksi ja hänellä oli useita lapsia hänen kanssaan ja yksi oli oikein miesperillinen Le Petit Missourian Etienne häntä nimitti.

Katolisessa Ranskassa kun oltiin niin Etienne oli unohtanut kaikessa tiimelleyksessä että oli siellä Ranskan maalla Normandissa vaimo jo joka oli nimeltään Jacqueline Bouvet des Bordeaux. Oli siinä ollut jo ennen Intiaanivaimoa ollut myös muuan Madame Tichenet ala' La Chenette mutta kun tuli aika häipyä maisemista v.1706 niin Etienne tottuneena pelimiehenä tämän hylkäsi. V.1713 kun Etienne ja kaksi muuta kauppiasta saapuivat kaikki Intiaanivaimoineen ja lapsinenn Illinoisiin kauppa-tapahtumaan niin lähetyssaarnajat sekä viranomaiset raivoivat näistä pakana- vaimoista ja taas Etienneä vaadittiin tilile sillä tieto meni Ranskaan ja aina Kuninkaan Lous XIV:n l.Aurinkokuninkaan korviin niin tämä despootti kunkku kiehahti ja antoi Etiennestä pidätysmääräyksen. Cadillac tajusi Etiennen arvon Uudelle-Ranskalle ja poltti koko pidätysmääräyksen.

Toukuussa Etienne jossain mielenhäiriössä matkusti Ranskaan ja heti aateliset ja hovi olivat Etienneä vaatimassa tilille tästä kaksinnaimisesta(minusta niitä oli enemmänkin)
Etienneä alkoi sen verran ottaa tämä saivartelu pannuun että palasi heti Kesäkuussa takaisin New Orleansiin missä jo uudet tapahtumat odottivat tätä toiminnan miestä.
V.1725 Etienne oli taas Ranskassa mutta nyt oli mukana valtuuskunnan vierailuna jossa olivat mukana Otot,Missouriat,Illinoisit, Osaget. Etiennen Missourian vaimo kastettiin myös silloin ja meni naimisiin Etiennen kollegan kanssa. Näin saatiin avioliittoasiat hetkeksi rauhaan.

Tästä vasta oikeastaan alkaa Etienne Bourgmountin eri löytöretket ja vierailut niin Tasankoilla kuin muuallakkin eri Intiaani Kansojen kanssa. Tähän miehen on palattava vielä koska hänestä olisi vielä pajon kerrottavaa sillä tämä oli vain pinnan hipaus ja alku.
Erittäin mielenkiintoinen henkilöhahmo ja paljon on mies kokenut ja nimitys Ranskan Sankari ei ole yhtään liikaa samoin kuin ritarin arvot ym. kunniat.

__________
Witko


Hyvä aikalaisten piirros hänestä kun hän metsien karkurina Uudessa-Ranskassa
Kuva

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Viesti Kirjoittaja Witko » Su 10.04.2016 19:51

Kirjoitusvirheitä paljon kun tuli kiire iltatoimiin niin kuin armeijassa.

_________
Witko Wosu

Haukka
Viestit: 6326
Liittynyt: Pe 12.03.2010 21:08
Paikkakunta: Helsinki

Viesti Kirjoittaja Haukka » Ti 12.04.2016 10:56

Törkeen mielenkiinmtoinen heppu tämä Bourgemont. Hän olisi halunnut viedä Pariisiin paljon enemmän intiaaneja ja sen vuoksi hän saapui New Orleansiin melko ison ryhmän kanssa. New Orleansin auktoriteetit eivät kuitenkaan halunneet laskea näin suurta villi-ihmisten määrää Eurooppaan, vaan karsi Bourgemontin ryhmää tiukalla seulalla.

Lopulta kutakin kansaa sai edustaa vain yksi päällikkö (mukana siis osaget, otot ja missouriat) Tähän ryhmään liitettiin illinoisin liittokunnan Michigamea-heimon päällikkö nimeltään Chicagou. Poikkeuksena sääntöihin mukaan otettiin myös Bourgemontin missouria-vaimo, mutta hänet esiteltiin Pariisissa Bourgemontin palvelijattarena. Kyllähän fiksut ranskalaiset tiesivat mikä oli ollut ”palvelijattaren” pääasiallinen tehtävä, mutta asian todellinen luonne piti salata Bourgemontin virallisen ranskalaisen vaimon Jacqueline Bouvet des Bordeaux'n vuoksi. Sen vuoksi missouria-neitonen naitettiin Bourgemontin työkaverille kuten Witko totesi.

La Bellone, joka kuljetti lähettiläitä Eurooppaan, joutui haaksirikkoon ja upposi Mobile Bayhin. Matkustajat selvisivät ja tulivat perille La Girondella. Pariisissa intiaanit antoivat näytöksen tanssitaidoistaan eräässä paikallisen kerman suosimassa teatterissa. Päälliköt eivät toki vieneet hienoja madameja hovitanssin pyörteisiin, vaan tyytyivät esittämään sota- ja rauhantanssinsa ja tarjoilivat jälkiruoaksi vielä voitontanssin. Ranskalaiset olivat haltioissaan ja osoittivat suosiotaan monin tavoin. Hovineidot niiasivat ja kantoivat päälliköille monenlaisia herkkuja, joita nämä napostelivat kukin omalla tyylillään.

Kiertueen aikana intiaaneilla riitti nähtävää. Alkoholitarjontaakin oli, mutta mitä todennäköisemmin päälliköiden huikkien pituuksia vahdittiin hyvin tarkoin. Päällikkö Chicagou olisi innostuessaan saattanut kitata sellaisen annoksen rommia, että seuraukset olisivat voineet päätyä historiaan. Muut päälliköt pysyttelivät enemmän taustalla. Jälkeenpäin he kommentoivat, että ranskalaiset naiset lemusivat alligaattorille. Tämä vertaus tuli madamien hienoista hajuvesistä.

Skandaaleilta vältyttiin ja jopa Bourgemontin jalkavaimo käyttäytyi sivistyneesti. Hän ei käynyt ex-miehensä ranskalaisen vaimon Jacqueline Bouvet des Bordeaux'n kimppuun, vaikka mieli teki vääntää madamen pitkä kaula solmuun. .

Tarinan loppu on surullinen, sillä Bourgemont jäi Ranskaan intiaanien ja jalkavaimon palatessa kotikonnuilleen.

Bourgemontin aatelisarvo ”Aseenkantaja” ei avaudu vanhalle kessulle, jolla ei koskaan ole ollut omaa aseenkantajaa. Ilmeisesti nimi juontaa varhaiselta keskiajalta, jolloin ritareilla oli omat kilvenkantajat.
Haukka

Witko
Viestit: 7880
Liittynyt: Ti 09.02.2010 14:59
Paikkakunta: Pori

Viesti Kirjoittaja Witko » La 16.04.2016 20:11

Pieni mainostauko Witko-sedältä kun ei ole juuri nyt pähkinöitä tullut.
Saamari tässä Vappuun asti jaksa veneen laskua odottaa ja tänään aamulla laskettiin paatti ja Reposaaren vierasvenelaiturin olivat tunnetusti ripeät Porin kaupunkin työmiehet vai olisko parempi nimi Työ-Sedät sentään laittaneet.Omat paikka tulee vasta Vappuna kuten aina. Keli oli tänään merellä aika leuto tuulinen ja pieni sade sattui kohdalle kun ajoin avomeren kautta Luvialle ja ilokseni huomasin että naftan hinta on pudonnut myös venesatamissa.

Tuli mieleen että siinä olisi hyvää työsarkaa vaikka Mamuille kun alkaisivat junttamaan kiinnityspaaluja ja sukeltaisivat pohjaan pistämään poijut pohjaan ja samaa pätee lateraalimerkkeihin.Turha siinä on hidasta ja kallista lauttaa käyttää. Tuleeko Supo taas viemään Witkon.Tämä oli reilu työtarjous ja tietysi heille palkka maksetaan poiju-ja paalu-luvun mukaan.
Kalareissut saavat odottaa vielä parisen viikkoa.

Tätä venhoa ei saa Viron krimit varastaa tai kosto on hirmuinen Witko Kaakilta.

Kuva on vuodelta-2015 ja Heinäkuun lämminpäivä sillä ei nyt kyllä vielä sortsi kelejä ole.Siihen loppui tämän paatin mainostaminen.Kalasaaliit ovat eri juttu.
Kuva

___________
Witko

Vastaa Viestiin