Lava Beds 1872-1873

[Simo Hankaniemi]

No joo, tuohan on ihan hyvä. Intiaanit voisivat yleisimminkin pystytellä omia muistomerkkejään historiansa tapahtumille. Kasinorahoilla siihen olisi joissakin tapauksissa hyvät mahdollisuudetkin.

[Wequashim]

Rodeopiireissä tuntuu inkkareilla olevan ihan omat piirinsä. Käyvät jotain omaa inkkari-rodeo-kilpailuansa.

Homoillakin on omat rodeokisat, joita muistaakseni on pidetty Floridassa.

[shamaani]

Koska Michno meni Snake War-kirjassaan ikivanhaan ansaan ja ilmoitti modocien tappaneen ja kiduttaneen ainakin 62 uudisasukasta 1852 Bloody Pointissa, niin on syytä ottaa esille dokumentoidut faktat:

1851 modocien epäiltiin varastelleen karjaa ja hevosia. Todennäköisesti olivat näin tehneetkin. Jo saman syksynä pari vapaaehtois-revohkaa lähti rankaisemaan varkaita, toista retkuetta johti Ben Wright, joka oli mukana myös ensimmäisellä tuloksettomalla picknicillä. Wright onnistui pariin otteeseen lähestymään pahaa aavistamattomia modoc-kyliä, ja tappamaan arvioiden mukaan 15-20 ihmistä yllätyshyökkäyksissä.

1852 Modocit alkoivat urakalla kostaa murhia. Paikallisen sotilasjohtajan ja Foth Klamathin rakentaja majuri Drewn arvion mukaan modocit tappoivat 39 ihmistä vuoden 1852 aikana. Bloody Pointissa syyskuussa 10 miehen seurueesta yhdeksän tapettiin, yksi pääsi karkuun kertomaan hyökkäyksestä. Ben Wright kutsuttiin jälleen vapaaehtoisia johtamaan, ja nämä lähtivät tutkimaan tilannetta. Bloody Pointin lähistöltä vapaaehtoisten mukaan löytyi yhteensä 22 ruumista toisesta, ja 14 toisesta paikasta, muutaman kateissa olleen uskottiin myös kuolleen.

Marraskuussa 1852 Wright kutsui modocit "rauhanneuvotteluun". Wrightin kerrotaan myrkyttäneen tarjolle asetetun lihan strykniinillä, myrkkyä käytettiin yleisesti esim. susien tappamiseen. Wright miehineen ampui henkitoreissaan kärsivät ja syömästä kieltäytyneet. Yleisesti arvioidaan 41 modocin menettäneen henkensä, Douthit vetää maksimit 47 murhatulla. Curley Headed Doctor, John Schonchin, ja Tee Hee Jack olivat neljän karkuun päässeen joukossa.

Vieläkään ei löydy todisteita yli kuudestakymmenestä Bloody Point-verilöylyssä murhatusta. "Tämän hetken paras intiaanisota-asiantuntija"-Greg Michno voisi siis editoida nopeasti uuden painoksen väittämistään, Gregin tiedot ovat toistaiseksi hieman ennenaikaisia...

[Kissimmee Kid]

Michno vesittelee Gallin osallisuutta Little Bighornilla. Tai kertoo että Gallin nimi komeilee turhaan hyökkäyssuuntia esittävissä nuolissa vaan niissä voisi yhtähyvin lukea Flying Hawk, Red Feather tai kuka tahansa muukin individualisti. Gallilla ei ollut johdettavanaan satoja sotureita kuten olemme saaneet ymmärtää. Syylliseksi maineeseen hän esittää Standing Rockin reservaatin agenttia James McLaughlinia. "On vaikeaa löytää ketään joka olisi sanonut ratsastaneensa Gallin mukana"- sanoo Michno. One Bull sanoi että ehkä Hunkpapa nimeltään Bad Soap saattoi olla Gallin mukana (pottuilua?). Kontrastina Galliin otetaan Crazy Horse jonka muistivat monet ja joka oikeasti johti soturiryhmittymää. White Bull kertoi Gallin olevan hyvä mainostaja ja naureskeli tämän maineelle. Willis Rowland, tulkki, sanoi että ei ole löytänyt ketään kekä olisi nähnyt Gallin taistelussa tai joka ei olisi hymyillyt väitökselle että Gall olisi ohjannut taistelua. Todennäköisesti Gallia seurasi enemmän naiset kuin soturit. Kun Gall saapui Calhoun Hillille oli taistelut jo käyty ja jos hän kirvestään johonkin käytti niin hylkytavaraan jota paikalle oli jäänyt. Gall ei tehnyt juuri mitään lopullisen voiton eteen ja on tullut aika jolloinka lakkaamme kutsumasta häntä koston jumalaksi Calhoun Hillillä.

Aika paljon sanottu siis. Tämä on ensimmäinen kirja jonka luen taistelusta intiaanien vinkkelistä ja sekin on vielä kesken. Michno siteeraa sanottua ja osaa ainakin olla vakuuttava. Intiaanien antamat lausunnot eivät äkkiä olekaan sekavia kun on olemassa oikea tarina johonka ne sijoittaa. Tai sitten on. Sehän selviää kun ottaa ja lukee näitä kertomuksia. Asia ei siis ole niin että Michno teki Gallista squawin vaan sen ovat tehneet tämän omat heimoveljet jo ajat sitten. Sikäli mikäli asioita on tulkittu oikein.

[Jari Teilas]

Michno vesittelee Gallin osallisuutta Little Bighornilla. Tai kertoo että Gallin nimi komeilee turhaan hyökkäyssuuntia esittävissä nuolissa vaan niissä voisi yhtähyvin lukea Flying Hawk, Red Feather tai kuka tahansa muukin individualisti. Gallilla ei ollut johdettavanaan satoja sotureita kuten olemme saaneet ymmärtää. Syylliseksi maineeseen hän esittää Standing Rockin reservaatin agenttia James McLaughlinia. "On vaikeaa löytää ketään joka olisi sanonut ratsastaneensa Gallin mukana"- sanoo Michno. One Bull sanoi että ehkä Hunkpapa nimeltään Bad Soap saattoi olla Gallin mukana (pottuilua?). Kontrastina Galliin otetaan Crazy Horse jonka muistivat monet ja joka oikeasti johti soturiryhmittymää. White Bull kertoi Gallin olevan hyvä mainostaja ja naureskeli tämän maineelle. Willis Rowland, tulkki, sanoi että ei ole löytänyt ketään kekä olisi nähnyt Gallin taistelussa tai joka ei olisi hymyillyt väitökselle että Gall olisi ohjannut taistelua. Todennäköisesti Gallia seurasi enemmän naiset kuin soturit. Kun Gall saapui Calhoun Hillille oli taistelut jo käyty ja jos hän kirvestään johonkin käytti niin hylkytavaraan jota paikalle oli jäänyt. Gall ei tehnyt juuri mitään lopullisen voiton eteen ja on tullut aika jolloinka lakkaamme kutsumasta häntä koston jumalaksi Calhoun Hillillä.

Aika paljon sanottu siis. Tämä on ensimmäinen kirja jonka luen taistelusta intiaanien vinkkelistä ja sekin on vielä kesken. Michno siteeraa sanottua ja osaa ainakin olla vakuuttava. Intiaanien antamat lausunnot eivät äkkiä olekaan sekavia kun on olemassa oikea tarina johonka ne sijoittaa. Tai sitten on. Sehän selviää kun ottaa ja lukee näitä kertomuksia. Asia ei siis ole niin että Michno teki Gallista squawin vaan sen ovat tehneet tämän omat heimoveljet jo ajat sitten. Sikäli mikäli asioita on tulkittu oikein.

Kolikolla on puolensa. Se että Gall tunnetaan yleisesti suurena soturina saattaa hyvinkin johtua juuri siitä, ettei häntä heimon keskuudessa katsottu kovin hyvällä, veljeillessään ames McLaughlinin kanssa.
LBH:ssa on niin monta tarinaa, jotka eivät pidä kutiaan ja niin monta tarinaa jotka taas pitävät, että yhden Sapen -tarina on minusta hieno ripaus maustetta keitokseen. Jos kaikki olisi yhtä selvää kuin Liittoutuneiden hyökkäys Normandiaan, niin eihän tarina enää jaksaisi kiinnostaa. Mokoma nyppylä jossakin Montanan tapapajulassa, jossa muutama sata sotataidoiltaan melkoisen kokematonta, täysin väsyksissä ja näännyksissä ollutta ratsumiestä kuoli ei paljon kiinnostaisi, ellei stooriin sekoittuisi valehtelua. petturuutta, kavaluutta, pelkuruutta, mystiikkaa ja legendaa.....vai mitä?

Jari
PS. Olen kyllä lukenut Gallista aika hurjiakin juttuja.

[shamaani]

"On vaikeaa löytää ketään joka olisi sanonut ratsastaneensa Gallin mukana"- sanoo Michno.

Sanoisin että jopa mahdotonta, tyypin pitäisi käytännössä olla +150 ikävuotta...

Se sarkasmista, Michno intiaanien näkökulmasta kuullostaa vitsiltä. Michnon mukaan Sand Creek ja Bear River joissa sotilaat kiduttivat ja raiskasivat naisia, lapsia, ja haavoittuneita, olivat kovia taisteluja, Fetterman jossa miehet taistelivat aseistautuneita miehiä vastaaan taas oli verilöyly. Tuskin kauemmas intiaani-näkökulmasta on mahdollista päästä.

Michnon paiute-kirja on melko hyvä suurelta osin. Homman vain vesittää alkuosan virheelliset tiedot ja typerä mouhoaminen 70 vuotta shoshoneja tutkinutta Madsenia vastaan.

Toki varsinaisesta snake-sota osastakin löytyy muutama selkeä virhe. Mm. väite että 15 paiute wickiupissa olisi majaillut yli 80 soturia paljastaa täydellistä tietämättömyyttä käytännöstä. Paiutein kesämajat olivat 7-8 jalkaa halkaisijaltaan olevia risumajoja, tuonne ei 5-7 soturia saa mahtumaan edes päällekkäin. Kyseessä ei ole edes ajatusvirhe, koska Greg väittää 70 wickiupin shoshoni-kylään kuuluneen 200 soturia, ja koko luku "siviileineen" siis 450.

Minulta ei heru kovinkaan korkeaa luottamusta mihinkään mitä Greg kirjoittaa, naurettavia virheitä on aivan liikaa.

[Simo Hankaniemi]

Gallissa oli hyviä ja huonoja puolia. Hän oli nuorena mm. "leirikiusaaja". Gall teki LBH:ssa varmasti muutakin kuin polttopuita kirveellään, sillä hän antoi myöhemmin paikan päällä selkeän ja suorasukaisen kuvauksen taistelun kulusta valkoisille upseereille, joista osa oli ollut mukana taistelussa.

Gallin täytyi olla enimmäkseen järkimiehiä, sillä hän ei hurahtanut henkitanssiliikkeeseen. Gallin "edistyksellisyydessä" reservaattiaikana ei ole paljon moittimista, sillä mitäpä siinä tilanteessa kannatti muuta tehdä kuin yrittää meloa nopeammin kuin virta vie. Miksi kriitikot sitten itse vetelehtivät reservaatissa, olisivat palanneet maastoihin jatkamaan taistelua. Rokkasivathan eräät apachetkin 1930-luvulle saakka.

[Kissimmee Kid]

Mokoma nyppylä jossakin Montanan tapapajulassa, jossa muutama sata sotataidoiltaan melkoisen kokematonta, täysin väsyksissä ja näännyksissä ollutta ratsumiestä kuoli ei paljon kiinnostaisi, ellei stooriin sekoittuisi valehtelua. petturuutta, kavaluutta, pelkuruutta, mystiikkaa ja legendaa.....vai mitä?

Jari
PS. Olen kyllä lukenut Gallista aika hurjiakin juttuja.

Mutta kaikesta tuosta valehtelusta, petturuudesta, kavaluudesta, pelkuruudesta, mystiikasta ja legendasta huolimatta on vain yksi totuus. Ja sitähän me etsimme. Ja ehkä jonakin päivänä löydämme sillä:
Jarin opus Little Bighornista oli kirjaston hyllyssä sen näköisenä kuin sitä olisi vedetty hevosen perässä Renon kukkulalta Last stand hillille ja takaisin. Että asiasta kiinnostuneita löytyy tietää sitä että jonain päivänä kaikki on meille vielä kristallinkirkasta (....?????)

[Kissimmee Kid]

Gall teki LBH:ssa varmasti muutakin kuin polttopuita kirveellään, sillä hän antoi myöhemmin paikan päällä selkeän ja suorasukaisen kuvauksen taistelun kulusta valkoisille upseereille, joista osa oli ollut mukana taistelussa.

Yksikään upseeri ei kuitenkaan ollut paikan päällä taistelun aikana. Jälkikäteen kylläkin näkemässä tuhot. Ja Gall saattoi puhua mitä oli muilta kuullut. Ja olihan se ainakin paikan päällä näkemässä vaikkei kirves nyt niin hurmeessa olisi ollutkaan.
Itse en ole lukenut siitä mitä Gall kertoi muuta kuin jonkin otteen. Kaikki muukin intiaanin taistelusta kertoma on melko vierasta. Mistä kirjoista puhutaan jos haluaa lukea asioista niinkuin haastatellut siitä kertoivat ? Michno vetää vain tarinoista yhteenvedot eikä kerro sanasta sanaan. Hardorffin Lakota ja Cheyenne recollectionsit voisivat olla ok ?

[Jari Teilas]

Gall teki LBH:ssa varmasti muutakin kuin polttopuita kirveellään, sillä hän antoi myöhemmin paikan päällä selkeän ja suorasukaisen kuvauksen taistelun kulusta valkoisille upseereille, joista osa oli ollut mukana taistelussa.

Yksikään upseeri ei kuitenkaan ollut paikan päällä taistelun aikana. Jälkikäteen kylläkin näkemässä tuhot. Ja Gall saattoi puhua mitä oli muilta kuullut. Ja olihan se ainakin paikan päällä näkemässä vaikkei kirves nyt niin hurmeessa olisi ollutkaan.
Itse en ole lukenut siitä mitä Gall kertoi muuta kuin jonkin otteen. Kaikki muukin intiaanin taistelusta kertoma on melko vierasta. Mistä kirjoista puhutaan jos haluaa lukea asioista niinkuin haastatellut siitä kertoivat ? Michno vetää vain tarinoista yhteenvedot eikä kerro sanasta sanaan. Hardorffin Lakota ja Cheyenne recollectionsit voisivat olla ok ?

Mulla on noita kirjoja, joissa Gall "kertoo". Kunhan saan ne homeen alta vintistä takaisin hyllyyn (eukko oli heittämässä jo kaikki mun kirjat pois, mutta sanoin että jos heität niin heitä minut mukana, ei heittänyt....ainakaan vielä) niin kerron sulle, mitä kannattaa lukea. Ellei joku ennätä kertoa sitä ennen.

Jari

[Jari Teilas]

Gall teki LBH:ssa varmasti muutakin kuin polttopuita kirveellään, sillä hän antoi myöhemmin paikan päällä selkeän ja suorasukaisen kuvauksen taistelun kulusta valkoisille upseereille, joista osa oli ollut mukana taistelussa.

Yksikään upseeri ei kuitenkaan ollut paikan päällä taistelun aikana. Jälkikäteen kylläkin näkemässä tuhot. Ja Gall saattoi puhua mitä oli muilta kuullut. Ja olihan se ainakin paikan päällä näkemässä vaikkei kirves nyt niin hurmeessa olisi ollutkaan.
Itse en ole lukenut siitä mitä Gall kertoi muuta kuin jonkin otteen. Kaikki muukin intiaanin taistelusta kertoma on melko vierasta. Mistä kirjoista puhutaan jos haluaa lukea asioista niinkuin haastatellut siitä kertoivat ? Michno vetää vain tarinoista yhteenvedot eikä kerro sanasta sanaan. Hardorffin Lakota ja Cheyenne recollectionsit voisivat olla ok ?

Mulla on noita kirjoja, joissa Gall "kertoo". Kunhan saan ne homeen alta vintistä takaisin hyllyyn (eukko oli heittämässä jo kaikki mun kirjat pois, mutta sanoin että jos heität niin heitä minut mukana, ei heittänyt....ainakaan vielä) niin kerron sulle, mitä kannattaa lukea. Ellei joku ennätä kertoa sitä ennen.

Jari

Kaikki Richard G. Hardorffin, joissa hän käsittelee inkkareita LBH:ssa on hyviä.

Ja sitten tuohon Gall-asiaan.

Kuten sanoin pahvilootissa on vielä suurinosa kirjoista, mutta ainakin Jack Penningtonin "The Battle of the Little Bighorn....-kirjassa" on Gallin haastattelu.
Grahamin "The Custer Myth-kirjassa" on muistaakseni sama haastattelu, mutta Gallin joku toinenkin kertomus siinä vielä on. Taitaa olla myös Godfreyn kommentoimana.
Uptonin omassa kirjassa "The Battle of the Little Big Horn & Custer's Last Fightissä" on myös joku Gallin antama haastattelu.
Sitten ainakin James D. Horanin "The Great American West-kirjassa" on Gallin haastattelu D.F. Barryn "Indian Notes on the Custer Battle-kirjoituksista.
Sitten vielä Research Reviews-lehdessä, jossakin sen numeroista, jota en saa päähäni on juttua Gallista.
Larsonin "Gall; Lakota Chief-kirjasta" ei nyt ole muistikuvaa, vaikka se näistä kaikista edellä mainituista on tuorein.

Jari